Mikä masentaa, Adam Sandler? Setä oli väsynyt discoillassa Pixels ja hän on väsynyt ensimmäisessä Netflix-elokuvassaan The Ridiculous 6. Sandler näyttelee nyt intiaanien kasvattamaa valkonaamaa, joka rupsahtaneena viisikymppisenä aikoo astua avioon. Hän ei pääse ukkoontumaan vielä, sillä maisemiin saapuu rosvojengin entinen johtaja, joka on hänen isänsä. Isukki tahtoo jättää perinnön, vaan jengipä ei ole anteliaalla päällä. Elämäntapaintiaani epäilee, ettei isä haudannut pottia sinne, minne jengi suuntaa, joten hän päättää ryöstää saman summan muilta kelmeiltä isänsä pelastaakseen. Matkalla selviää, että taata on villin lännen tarkin panomies, jolla on jälkeläisiä jokaisessa kylässä ja piilopirtissä. Pian veljeksiä on kasassa kuusi. Viidessä pihisee henki.

Sandler kenties kuvittelee olevansa "straight man", eli komedian todellisuuteen ankkuroiva suhteellisen hillitty heppu. Ei tuo perustemppu näin toimi. Päähenkilö on monotoninen ja iloton supersankari, joka tuo elokuvaan satunnaisia intiaanivoimia ja ninjaliikkeitä, eikä ensimmäistäkään puhuttelevaa kulmakarvan liikahdusta. Näyttelijä Sandler on ketjun heikoin lenkki, mutta hyvät puolet lienevät tuottaja Sandlerin ansiota. Isot persoonallisuudet ja laatunäyttelijät työskentelevät mielellään hänen kanssaan, joten köyhimmätkin repliikit lausuu velikulta.

Terry Crews, Rob Schneider ja kymmenkunta kollegaa ovat luotuja sketsimäiseen hilpatihippaan. Steve Buscemi ja John Turturro käyvät jälleen kääntymässä. Nick Nolte veljesten isänä tuo tuulahduksen sitä toden tuntua. Twilightin posliinisusi Taylor Lautner tekee uransa parhaan suorituksen latvasta lahona heinäkenkänä, joka hihittelee häiriintyneesti niin hirttoköydessä kuin eläimeen sekaantuessaankin. Nuorten aikuisten puunaamasaagojen muillekin tähdille tekisi hyvää nolata itsensä näin täydellisesti.

Ei ole helppoa eritellä kohtauksia, joiden vuoksi katson Sandlerin elokuvia. Provokaatiot jäävät mieleen, mutta useimmat niistä eivät vaikuta myönteisesti elinikäennusteeseeni. Oli elämyksellistä tuntea sääliä "vapaaehtoisesti yksisilmäisiä" maantierosvoja kohtaan, mutta: käytä mielikuvitusta. Hyvää elokuvassa on porukan piirroshahmomaisuus ja se, että kuvauksissa selvästi oli hauskaa. Kun veljekset puolivälissä lauleskelivat nuotiolla, mieleeni muistui Lumikin "The Silly Song". Jos kantava idea hahmossa on se, että hän osaa soittaa pianoa peniksellään, hän on vastaava vitsi kuin Nuhanenä tai Jörö, joten mikseipä hän laulaisi, että näin on näreet.

Olen suopeampi Sandlerin tunnelmia kohtaan kuin monet, joten laulu oli vähällä tehdä minut sokeaksi sellaisten vitsien kuin "intiaanin nimi on Ei-pidä-rintsikoita" kamaluudelle. Mutta eikös laulua vain seuraakin leffan irrallisin sketsi, jossa keksitään pesäpallo. Puhdas ajanhukka pilaa hengailufiilikset. Olennainen sisältö on episodimaista ryöstelyä ja yhä uusien hahmojen esittelyä. Ehkä komediasarja olisi ollut oivempi idea, sillä joskus se on hellyyttävää, kun tunnusbiisi ilmoittaa "se oli siinä" ja "taas mentiin" 22 minuutin välein.

Tanssii susien kanssa toi Ridiculous 6:n kuvaajalle Oscarin. Tositarina. Ei tämä nuhainen tv-tuotanto ole. 40 miljoonan dollarin Miljoona tapaa kuolla lännessä floppasi, joten Netflix sijoitti 60 miljoonaa tähän. Se on kulttuuriteko. Tilasin kuukauden Jessica Jonesin vuoksi, joten Sandlerin uutuus on kaupanpäällinen tyyliin karvanopat, kuten terveellisintä on. Lurppa-koiran vähemmän karismaattiseksi kopioksi taantunut Sandler voisi jäädä eläkkeelle itse, mutta pidän junttilan muista toopeista enemmän kuin nihkeistä, narsistisista sarkasmikoomikoista.