Bradley Cooper tahtoo leikkiä kokkia. Se on vaihtelua hänelle ja pulun perseen koristelu korvasienifonduella tuo aistikkuutta ja glamouria elämäämme, jos meiltä syntyy vain hiussienipiirakka ja maustettu papu. Konflikti on se, että uransa ja ihmissuhteensa viinalla ja huumeilla tuhonnut sankari on yhä itsekäs ja äkkipikainen. Hän on päättänyt rankaista itseään avaamalla miljoona osteria merkityksettömässä kuppilassa, ennen kuin hän jatkaa unelmien tavoittelua. Asenne ei siis ole kunnossa. Päihteet mies on toistaiseksi jättänyt, mutta hän ei hae sovitusta katuen, vaan virittää itsensä pakkomielteiseksi lähteäkseen kolmannen Michelin-tähden perään. Muistakin kokkifilmeistä ja snobien anekdooteista tuttuja tähtiä myönnetään maailman parhaille ravintoloille 1-3.

Menneisyydestä maalautuu kuva, kun kokki nahistelee tuttavien kanssa ja ottaa turpiin hämärähemmoilta. Tarinan jatkaminen on kankeampaa. Kokki saa uuden mahdollisuuden, koska hän on paras. Jopa hänen kilpailijansa myöntää tämän muuten vaan. Herrojen suhdetta verrataan kevyen sarkastisesti Mozartin ja Salierin suhteeseen (jota käsittelevä Amadeus on eräs suosikkielokuvistani), ja sarkasmi saisi olla sakeampaa, jotta vertaus menisi läpi edes vitsinä. Mozart on paras. Kuuntele Mozartia, niin väittämä on todistettu. Elokuva ei kykene selittämään, miksi kokki Cooper väsää paremman tiramisun tillilihapedillä kuin joku muu. Vastaava leffa tai pari on myynyt fantasian yksityiskohtaisemmalla kokkaamisella ja puhuttelevammilla reaktioilla ruokaan.

Se ei varsinaisesti ole homman pointti, että päähenkilö on hän, jota on odotettu siitä lähtien, kun Jeesukseksi luultu henkilö ilmestyi paahtoleipään. Kolmatta Michelin-tähteä ei ansaitse messias, vaan ympäristönsä tukema kokki. Päähenkilö kokoaa mieleisensä tiimin virnistellen, mutta hänellä kilahtaa, kun hänen tahtoaan ei mukailla virheettömästi. Hänen on opittava luottamaan tiimiin ja antamaan muille arvoa. Muiden vinkit ja reseptit voivat palvella kokonaisuutta. Ajatus on terve, mutta Cooper ei anna tilaa muille näyttelijöille ja päähenkilön myyttistä ylemmyyttä pidetään esillä yhä. Jälkimaku on narsistinen virallisesta sanomasta huolimatta.

Liekeissä (Burnt) on karismaattisen elokuvatähden oma show. Komea, kirkassilmäinen veijari Cooper on uskottava ja viihdyttävä rappioluuserina ja viettelevänä paholaisena, jota maailma tahtoo rakastaa. Osa tarinasta menee läpi siksi, että Cooperille tilaisuuden antavaa ravintoloitsijaa näyttelee Daniel Brühl, joka korostaa luontaista nöyrää jyrsijämäisyyttään. Isoista persoonallisuuksista kuten eläväisestä Omar Systa ja aristokraattisen sarkastisesta Emma Thompsonista saadaan irti aromeita. Pahiten käsikirjoitus pettää siedettävän Sienna Millerin. Hän näyttelee kokkia, jonka Cooper pakottaa alaisekseen. Hahmo kiukkuilee ja saa mietteitä läpi, mutta ollakseen naispäähenkilö, hän on passiivinen. Romanssia aloitellaan ja naisen tytärkin saa tovin. Elokuvan luonne muuttuisi ratkaisevasti, jos roolissa nähtäisiin Cooperin naispuolinen, oma-arvontuntoinen vastine, joka vaatii lisää tilaa ja lärvinsä julisteeseen.

Sano kyllä tai ei Cooperille. Vastaavia leffoja ilman häntä saapuu kankaille 1-2 vuodessa ja joissakin on jotakin omaperäistäkin. Ehdin taas pohtia, miksi pirussa tölkkipapuvegetaristi eksyi lehdistönäytökseen, jossa silvotaan eläinten kudoksia, mutta maailman pahuuteen turtuu ja ruuanlaiton visuaalisista ulottuvuuksista selvästikin saadaan jotakin irti jälleen. Kun olet nähnyt 10-20 tällaista, se tuntuu lajityypiltä, kun snobit saavat orgasmin nieltyään sievän murusen muovailuvahaa; nälkäiseksi en tullut. Rottatouille on genren mestariteos.