Vakoojien silta
Ensi-ilta: | 27.11.2015 |
Genre: | Draama, Sota, Trilleri |
Ikäraja: | 12 |
Nyyhkypappa Steven Spielbergin mopo keulii ajoittain. Donovan ei näe maailmaa mustavalkoisena, mutta harmaan sävyjä käytetään säästeliäästi ensimmäisessä vaiheessa. Donovan pyrkii myymään amerikkalaiset arvot maanmiehilleen, joille ajatustoiminta on kovin vaikeaa, kun kelmin saisi vetää jojoon lain mukaan. Se on jo nähty, kun Spielberg pussailee perustuslain perimmäisiä merkityksiä ylvään musiikin ulistessa. Tällä kertaa tarina ja Matt Charmanin ja Coenin veljesten tehokas käsikirjoitus pelastavat kurssin ja mestari Spielbergin vahvuudet tulevat esille.
Donovania kiusataan kotonakin, mutta elokuva piristyy huomattavasti, kun hän poistuu mukavuusalueeltaan. Neuvottelut vankien vaihdosta viimeistellään Itä-Saksassa, jossa laittomat rajan ylittäjät ammutaan ja pommituksen jäljet ovat siistimättä 15 vuotta toisen maailmansodan jälkeenkin. Yksinäisellä Donovanilla ei ole virallista neuvottelijan asemaa, eikä venäläisillä ja saksalaisilla ole kiire puhua avoimesti tavoitteistaan tai keskinäisistä jännitteistään. Yhtenä hetkenä puheissa esiintyvät yksilöt ja toisena valtiot. Missä on perustuslakisi nyt, Donovan? Mies joutuu käyttämään hoksottimiaan, moraalista kompassiaan ja karismaansa sen sijaan, että hän vain toteaisi, mikä on oikea ratkaisu myös meidän jälkiviisastelijoiden silmissä. Kylmää sotaa tämä on.
Alkupuolen oikeudenkäynnit on tiivistetty minimiin. Hahmot esitellään kiireettömillä tunnelmilla, joihin palataan, kun Donovan saapuu Berliinin pimeälle puolelle. Elokuva on yllättävänkin liikuttava verrattain vähäeleisen lopetuksen aikana. Kuvakerronta on luonnollisesti ensiluokkaista ja Spielberg todella pohtii, miltä maailma tuntuu. Junttien kireät hermot, ydinpommien uhka tai itäsaksalaisten kurjuus eivät ole pääasia, mutta traagisuus imeytyy tajuntaan. Tarina on pitkälti se, että yksilö voi tuoda inhimillisyyttä ja toivoa kyyniseen anarkiaan. Tarinan virratessa silkkisesti, en tahdo valittaa kärjistyksistä varsinkaan jälkikäteen. Tositapahtumat tapaavat kestää vuosia. Leffassa tapaus vaihtuu toiseen kuin Donovan olisi lukenut käsikirjoituksen: hänen mukaansa neukku putkassa on vakuutus tapaturmaan, joka tapahtuu saman tien. Kun kokonaisuudella on suunta ja muoto, viis pienistä.
Spielbergin kasvattamat eivät niele purematta hänen kulta-ajallaan esitettyä ajatusta, jonka mukaan hän on "kaikkien aikojen paras B-luokan ohjaaja". Toki hän on pari viiden tähden draamaa leiponut, mutta muistan väittämän, jos edessä pyörii Amistad, Terminaali tai Lincoln. Draama-Spielberg toisinaan aliarvioi katsojan ja pilaa ilmaisuvoimaisen visuaalisen kerrontansa (esim.) nyyhkimispakolla tai demonisoimalla roiston. Tässä tapauksessa Donovanin vastustajille annetaan korkeintaan se pehmentävä piirre, että jotkut ovat kohteliaita, mutta heitä on monia ja osuudet ovat lyhyitä, eikä lukemattomista syistä tulehtunut ilmapiiri takuulla henkilöidy kehenkään. Herra toivon symboli itse ei varsinaisesti ole kiehtova ihminen, jollaisten pollasta löytyy henkilökohtaisia tavoitteita, traumoja ja ristiriitoja, mutta hän näyttää Tom Hanksilta. Ei motivoitunutta Hanksia voi inhimillisyyden määrässä haastaa. Leffan luontevat piirteet ja hienovaraiset ansiot ovat reippaasti merkittävämpiä kuin ajoittainen naiivius ja luonnostelmallisuus.
Keskustelut (2 viestiä)
29.11.2015 klo 00.27 6
30.11.2015 klo 05.13 2