The Final Girls on elokuva, jossa astutaan elokuvaan. The Final Girls on Last Action Heron ja Pleasantvillen sympaattinen, pärisevä, noin viisivuotias pikkusisko, joka koettaa imitoida aikuisia. The Final Girls on kauhuparodia katsojalle, jolle Scream on liian pelottava, kypsä ja fiksu.

Näemme aluksi otteen fiktiivisestä puukkoleffasta Camp Bloodbath. Maireasti virnistelevät pölvästit harrastavat seksiä leirillä, joten naamiomies rankaisee. Sketsimäisen materiaalin päälle on heitetty videokameran asetuksista löytyvä suttufiltteri, jotta ymmärtäisimme Camp Bloodbathin olevan 80-luvulta. Päähenkilön äiti on yksi sen näyttelijöistä. Kymmeniä vuosia myöhemmin nainen muistetaan roolista yhä. Häntä vähän harmittaa, mutta hän on hehkeä ja pirteä ja ylpeä tyttärestään, joten kaikki on hyvin – kunnes nainen menehtyy. Äidin ja tyttären välinen hetki on tunnelmallinen ja vilpitön, joten elokuvalla on monta mahdollista suuntaa.

Pari vuotta myöhemmin päähenkilötär eli Max osallistuu Camp Bloodbathin näytökseen hipstereiden kanssa. Salissa syttyy tuli. Valkokankaan takana on ovi, joten kaverukset kävelevät sisälle: sisälle elokuvaan. Camp Bloodbath kestää 90 minuuttia. Jos päähenkilöt pyörittelevät peukaloita, se alkaa alusta. Leffa päättyy roiston kuolemaan, mutta tyypit päättävät hoitaa homman itse. Mielenkiintoista on se, että Max saa viettää aikaa äitinsä fiktiivisen version kanssa. Mitä elokuva sanoo äidin ja tyttären suhteesta, surun käsittelystä, tai puukkoleffoista? Ei yhtään mitään. Näyttelijöiden naamoista päätellen kantava idea on se, että tekijät nauravat omille jutuilleen. Teoria vahvistuu, kun lyhyt leffa pulttaa monta minuuttia pilalle menneitä otoksia lässähtävän loppuvitsin perään.

Friday the 13th on esikuva. Veikkaan tekijöiden nähneen yhden sen jatko-osista joskus teineinä. Tappaja on ääniefektiä myöten Jason-klooni. Näytä tissit, niin iso, katkeroitunut, kuolematon superneitsyt ilmestyy paikalle huitoakseen viidakkoveitsellä. Tissejä tai muuta järkyttävää ei näytetä meille. Ikäraja on PG-13. Se olisi helppoa huumoria, jos turhautunut nainen näyttäisi tissit taktisista syistä ja huutaisi perään jotakin feminististä. Tässä elokuvassa tissien näyttäminen on genretietoisten hipsterien tunnistama itsestäänselvyys, mutta kameramies ei kehtaa katsoa. Taivaasta sentään tippuu tietokoneanimaatiolimaa ennen takaumaa ja hidastettu kohtaus kestää viisi minuuttia, kuten kaikissa 80-luvun puukkoleffoissa.

Maxin äidin hahmo on käytännössä äiti nuorempana. Vuorovaikutus on vastaavaa kuin aikamatkakomedioissa. Osaatko täten arvata, mitä tapahtuu toiselle, hutsumaiselle 80-luvun bimbolle, kun hän löytää mielialalääkkeen? Saako hänkin ihmisarvon kuten Pleasantvillen puunaamat ja Last Action Heron supermies? Vai muuttuuko hän hyperaktiiviseksi striptease-jyrsijäksi? Hämmentävyys on The Final Girlsin elämyksellisin piirre. Vitsit ovat joko kaukaa haettuja tai pinnallisia. Kuolemat esitetään vuorotellen vitseinä ja tragedioina riippumatta siitä, onko uhri todellinen vai fiktiivinen. Draaman kaari puuttuu. Äidin ja tyttären välillä on toinenkin hetki, jossa hahmot vaikuttavat välittävän toisistaan, mutta pääni räjähtää, jos yritän sisäistää, mikä on se tarina, jonka kohtaus luulee huipentavansa. Komediaa ei saa kutsua tahattoman koomiseksi, joten myönnetään: tämä on hupsu leffa.

Useimpiin kysymyksiin vastaa se tieto, että ohjaaja Todd Strauss-Schulsonin edellinen työ oli A Very Harold & Kumar 3D Christmas. Se on yksi parhaista koskaan tehdyistä 3D-elokuvista juuri siksi, että ohjaajalla on erittäin huono maku ja hän ampuu naamaasi ihan mitä vaan, jos se sattumalta vaikutuksen tekisi. Tyyppi on kehityskelpoinen. Yksittäiset otokset ovat näppäriä vaihtelevilla tavoilla, mutta siinä on hakemista, miten ne sopivat jonoksi.