Oletko kiinnostunut kannibaalielokuvasta The Bad Batch, jossa nähdään Jim Carrey, Keanu Reeves ja illalliseensa rakastuva Jason Momoa? Saat vaihtaa vastauksesi, kun olet tutustunut ohjaaja Ana Lily Amirpourin esikoiseen. A Girl Walks Home Alone at Night on "ensimmäinen iranilainen vampyyrilänkkäri". Teoksen nimi ja motto lienevät vitsejä. Mustavalkoinen savukiekuraelokuva tappaa pulliaiset vartissa tylsyydellä, mutta pidempään tuijottava saattaa saada otteen muun muassa leffan huumorintajusta.

Iranilaisen kaupungin Bad Cityn asukkaista monet elävät vastaavaa kolkkoa puolielämää kuin maisemissa käyskentelevä naispuolinen vampyyri. On huoria, varkaita, huumediilereitä ja narkomaaneja. Tulevaisuus ei lupaa mitään. Rutinoituneet henkipatot koettavat vain selviytyä; hyvässä lykyssä tiedossa on helpotuksen hetkiä. Nuori mies menettää autonsa addiktoituneen ja velkaantuneen isänsä vuoksi. Hän on suhteellisen hyvä poika. Hän ei ahdistele tyttöä, joka kävelee yksin kotiin öisin. Se tyttö on kaupungin vaarallisin otus. Jos oikein taidehomottaa, intoile jo: Lähi-idässä sorretaan naisia, joten on rohkeaa tehdä roolit kääntävää yhteiskuntakriittistä taidetta siellä!

Tämä tosin on amerikkalainen elokuva. Amerikkalaisen ohjaajan juuret ovat Iranissa. Persian kieli ja vampyyrin kaapu (chador) ovat merkittävimpiä viittauksia Lähi-itään. Uskon ohjaajan tiedostavan hyvin, että pienetkin asiat voivat määritellä ajatustemme suunnan. Suvaitsematon länsimaalainen kavahtaa nähdessän kaapumuslimin kotinurkilla. Kukkahattutäti suuttuisi, jos suomalainen leffa esittäisi ainoan kaapumuslimin verenhimoisena hirviönä. Mitä siis pitäisi ajatella? Vampyyri huristelee rullalaudalla ja kuuntelee pop-musiikkia, joten ehkei hän ole erityisen omituinen. Ehkä hän on vain yksinäinen piruparka, joka voi löytää yhteisen sävelen toisen kulkijan kanssa.

Savukiekuraelokuvat ovat niitä, joiden asetelmallista kuvastoa ihastellaan ajan kanssa. Otos, jossa vampyyri sumenee varjoksi aina, kun vanhus ei häntä katso, jäi mieleeni asiana, jota en ole sataan kertaan nähnyt. Hidas ja näennäisen yksinkertainen elokuva ei unohdu kieputtamaan savua, vaan tarina etenee koko ajan. Vaikka hahmot jäävät luonnostelluiksi, ohjaajan otteet luovat monia tunnetiloja kauhusta hämmennykseen ja haikeuteen.

Luodaan itse sisältöä. Vampyyrin tapa valikoida uhrit mahdollistaa monet feministiset tulkinnat. Narkkarit on mainittu ja vampyyri on aina vertaus addiktiosta. Mitä muuta? Kun kissan sukupuoli tarkistetaan, kissa naukaisee protestiksi... Myöhemmin leffassa vilahtaa joku transu, joten selvästikin leffa suosittelee sukupuolenvaihdosta: älä kävele kotiin tyttönä öisin, vaan muutu itse raiskaajaksi! Viisi tähteä! Tms.

Monet taide-elokuvat ilmaisevat selkeämmin, onko se astia kukkaruukku vai kattila, joka pitää tulkinnoilla täyttää. En muodostanut kunnollista mielipidettä edes teoksen pitkästä nimestä. Nimi saattaa herättää ajatuksen vaanivasta vaarasta. Meilläkin päin naiset pelkäsivät karannutta vankia äskettäin. Nimi on synkkä ja nokkela - tai teennäinen, jos niin sanot. Mitäs jos väitän, ettei ohjaaja nuuhki kaasujaan, vaan jopa pilailee? Eritoten vaihtelevat musiikkivalinnat puhaltavat kuvioihin eloa. Elokuvan nimi ei ole vitsi tyyliin Two Gay Cowboys Eating Pudding, mutta jos se on totta, että leffa puijaa olevansa iranilainen, ehkä nimi kuulostaa tarkoituksella romuluiselta käännökseltä? (Esimerkki: The Rose of the Rascal selvästikään ei ole amerikkalaisen elokuvan nimi. Se on Rentun Ruusun nimi rallienglanniksi.)

Yritettyäni kirjoittaa tarinan kokonaiseksi eri tavoilla, tulin allergiseksi tulkinnoille. Ei niillä paljoa tee, jos et rakasta hahmoja. Kyseessä on silti lupaava esikoisohjaus: nautittava tunnelmapala. Ohjaaja Amirpour vaikuttaa kaipailevan lukuisiin suuntiin, joten yllätyn, jos hänen töistään tulee pääpiirtein samanlaisia.