Romanttiseksi goottikauhuksi kuvaillussa teoksessa Crimson Peak romanttista on ohjaajan suhde lavasteisiin. Guillermo del Toro on luonut uljaimman näkemäni kummituskartanon. Muita leffoja en muistellut, kun hän nuoleskeli hitaasti vaivalla valaistujen käytävien kaiverruksia, vaan elokuva melkeinpä palautti historiallisten rakennusten kolkon viiman iholleni ja tuoksun nenääni. Kummitustalo on rakennettu verenpunaisen saven päälle. Sisään sataa lunta, seinillä räpyttelee perhosia. Yksityiskohtaisuus tekee elokuvasta aistikkaan uskottavan tai ylitseampuvan satumaisen riippuen siitä, onko kyse juonittelusta kyökissä vai sumuisen suolikasan kohtaamisesta keskellä yötä. Tippa kihosi linssiin, eikä reaktiolla ollut mitään tekemistä tarinan tai hahmojen kanssa.

Kerronta on sujuvaa, mutta käsikirjoitus on niin kliseinen, että lopetus ruokki sitä pirua takaraivossani, jonka mukaan kaikki on nähty ja tulevaisuus on tympeä. Mia Wasikowskan hahmo on kirjailija tasan siksi, että tarinoiva hahmo voi selittää katsojalle, etteivät kaikki kummituksia sisältävät tarinat ole kummitustarinoita. Möröt eivät ole pääasia myöskään del Toron filmeissä Devil's Backbone ja Pan's Labyrinth. Ne ovat symboleja. Tässä tapauksessa ne ovat hyytäviä kaikuja menneestä. Tarina on niin ennalta-arvattava, ettei normaaliälyisen sankarin tarvitsisi kaikuja tulkita. Wasikowska on yhä kuin Liisa Ihmemaassa: sinänsä herttainen tyttö vaikuttaa pöllähtäneeltä lampaalta kokeiltuaan itsenäistä ajattelua kertaalleen.

Tom Hiddleston ja Jessica Chastain näyttelevät karismaattisia sisaruksia, jotka omistavat mainitun kartanon. Talous on kuralla: vain punaisen liejun kaivaminen voi heidät pelastaa. Wasikowskan hahmon varakkaalta isältä ei heru rahoitusta. Mitä pohdimme, kun Hiddleston ryhtyy vikittelemään Wasikowskaa? Hiddleston on sympaattisen haavoittuvainen ja kuvasto on herkkää, joten kutkuttavan ristiriitaisia signaaleja esiintyy. Toisaalta se tehdään selväksi nopeasti, että päähenkilöä tosiaan yritetään vedättää. Tarina on luonteeltaan sellainen, ettei edes del Toro ylläty, jos unohdettu satavuotias romaani tai kaksi kertovat täsmälleen saman tarinan sattumalta. Del Toro tuskin halusi kertoa tarinaa. Hän halusi kummitustalon.

Ennalta-arvattavuus ei ole synti automaattisesti. Pidin suuresti ensimmäisestä tunnista ja rapioista. Elokuvaa voi lukea siten kuin jännäreistä parhaita luetaan toisella katselukerralla. Se on pukudraamaa, kun puvutkin ovat draamaa: Chastainin hahmon kylmyys ennakoi ongelmia ja hänen hyökkäävät asunsa ovat kuin myrkyllisen eläimen suojavärejä. Koska päättelin eräänkin käänteen etukäteen, en ollut vakuuttunut siitä, enkä varsinkaan tavasta, jolla se väännetään rautalangasta, mutta hymyilin, sillä arvaustani tukivat alunperin vain pienet tyylivalinnat. Olen usein päätynyt tähän tuomioon: "hahmot ovat niin onttoja, että ajattelin muun sisällön puhki ja pitkästyin". Crimson Peak on niin täyteläisen kaunis, että tuijotin silkkiä ja seiniä kernaasti.

Loogista ajatustoimintaa hahmojen käytöksen takaa ei juuri löydy, vaan he taipuvat luonnosteltujen käänteiden ympärille kätevästi. Esimerkiksi Wasikowskan ja Hiddlestonin välillä on kipinä tai kaksi, mutta jo se estää suhdetta kehittymästä luontevasti, ettei Wasikowska pohdi herran taka-ajatuksia alkumetreillä. Kompurointi muuttuu merkittäväksi, kun kylvö loppuu ja on aika korjata sato: on haastavaa jatkaa seinän ihastelua, kun joku kiihkoilee edessä. Leffa on puoliksi mahtava. Koin sisarusten, kartanon ja harvakseltaan nähtävien kummitusten (tulkinnanvaraisen) historian kiehtovana. Jos seisot satoja vuosia vanhassa kirkossa, jonka alle on haudattu pyhimyksiä, tarina on se, että urpo turisti päästettiin sisälle, mutta mestalla on myös taustatarinansa.