Yhden ihmisen kuolema on tragedia. Miljoonan ihmisen kuolema on tilastotiedettä. Yksin Marsissa (The Martian) on Robinson Crusoe -mukaelma sillä erolla, että kaikki maailman ihmiset tahtovat pelastaa Crusoen (Marsista). Tiedemiehet, insinöörit ja byrokraatit painavat pitkää päivää ja pulliaiset pällistelevät tv-lähetyksiä toreilla. Kun astronautitkin ovat valmiita vaarantamaan henkensä, mikä on kappalevalinta, jolla ihmissuvun mahtavuutta korostetaan? David Bowien Starman?! "Tähtimies... odottaa taivaalla... Hän sanoi meille, että elkää tyrikö... Sillä hän tietää, että kaikki on vaivan arvoista..." Se on hyvä kysymys, onko Crusoen pelastaminen vaivan arvoista, mutta laulu ei viittaa häneen. Tähtimies on vertaus kaikesta, mikä menee ihmiskunnalta sivu suun, koska Obama ei halua kettuilla Putinille ja kaataa miljardeja dollareita avaruustutkimukseen siten kuin kylmän sodan aikana tehtiin.

Kehityksen pysähtyminen harmittaa monia, joita laskeutuminen kuuhun inspiroi. Yhden ihmisen pelastaminen Marsista ei ole läpimurto, mutta se, että haaste otetaan vastaan huumorilla euforisen kappaleen soidessa, on tapa nyyhkiä, että yhdessä ihmiskunta kykenee mihin tahansa. Maksetaan yhdessä mummojen lääkkeet? Ei, ei! Mennään Marsiin kasvattamaan paskassamme perunoita ja kiepsahdellaan planeettojen painovoimaa käyttäen! Whoosh! Swoom! Yksin Marsissa ja Interstellar ovat tieteiselokuvia tositarkoituksella. Molemmat tavoittelevat realismia asiantuntijoiden avulla, molemmat hyvin selkeästi suosittelevat avaruustutkimusta ja molemmista löytyy naiivin utopistinen taso. Se taso oli Interstellarin heikoin lenkki. Yksin Marsissa sen sijaan olisi kuiva kuva, ellei toiveikas kirkassilmäisyys toimisi suoraviivaisia tapahtumia kommentoivana teemana.

Matt Damon unohdetaan Marsiin. Se ei ole kenenkään vika, mutta jos jokin saattaa olla, asianomainen toki ottaa vastuun ja syvästi katuu. Marsin leiri ylläpitää elämää kuukausia. Damon koettaa sinnitellä vuosia. Hänen on myös keksittävä, kuinka saada yhteys maapalloon ja kuinka edetä pitkiä matkoja. Elokuva ei vastannut kaikkiin keksimiini kysymyksiin, mutta selviytymistaistelu on mielenkiintoinen jo siihen käytetyn ajan ja tekijöiden itsehillinnän vuoksi. Sankari kohtaa täpäriä tilanteita, mutta ei tauotta. Kyse on pitkän aikavälin haasteesta, johon on suhtauduttava kiihkoilematta. Jos Tieteen kuvalehti ja kolapullo on melko juku perjantai, tämä leffa on mahdikas perjantai.

Leffa toimii MacGyver-fantasiana, mutta hahmonkehityksen sivuuttava tarina ei ole vahva tarina. Päähenkilön ja muiden astronauttien suhdetta ei alusteta, vaan elokuva menee asiaan ja pysyy siinä. Muut sivuutetaan täysin, kunnes heitä tarvitaan. Päähenkilökin jää taustalle, jos maapallolla tapahtuu olennaisempia asioita. Damon vähän likaantuu ja väsyy (kuten kuka tahansa päivittäin) ja Hollywood-magialla rääkätään ruhoa, mutta hänen ja muiden hermot ovat terästä. Damon vuolee puisesta krusifiksistä pienen palan kunnioittavasti ja anteeksi pyydellen... Eräs tiedemies ilmoittaa kunnioittavansa kaikkia jumalia... Se filosofiasta ja psykologiasta, nyt takaisin töihin. Kutakuinkin jokaiseen merkitykselliseen rooliin on kiinnitetty persoonallinen näyttelijä, joka tekee vaikutuksen yrittämättäkin (Jessica Chastain, Jeff Daniels, Sean Bean, jne.). Tätä kutsumme stunttimiehitykseksi (stunt casting).

Ehdin tietoisesti odotella huipennusta eli pelastusoperaatiota. Se on pitkän istunnon väärti: se on 3D-teattereita varten räätälöityä kuvataidetta ja näyttelijöiden ansiosta tunteellista sellaista. Marsin koruttomuudesta löydetään kauneutta myös, jos skenaario ei olekaan yhtä luontevan aistikas kuin perinteisten Crusoe-mukaelmien paratiisisaaret. Se, että Marsiin unohtuvista vehkeistä löytyy vanhaa discomusaa, on laskelmoitu, eli lipputuloja ajatellen tärkeä temppu, joka näppärästi pehmentää kokonaisuutta. Hömppämusa harmittaa päähenkilöä. Muutama kokojyvänörtti protestoi, mutta muut nauravat ja siksi leffa ei floppaa.