Häiriötekijä oli alunperin teatteriesitys. En muista, milloin kuulin viimeksi sellaisesta, joka ei ole ylistetty hitti. Elokuva koostuu keskeneräisistä sketseistä. Sekaan on leikattu ohjaajan mustavalkoinen opinnäytetyö ja meteoriitti ja Taivaan rappuset. Jos jonkun kaima jotakin osasi, mukaan se kelpasi. Lopputekstit eivät liian aikaisin tule, mutta säpsähdin, sillä teoksen päättävään runoon olisi viran puolesta pitänyt keskittyä.

Sain viattoman siviilin nauramaan vahingossa, kun kuvailin erästä sketsiä. Uskon tämän johtuneen lakonisesta tulkinnastani. Sketsi jatkuu ja jatkuu. Loppuratkaisu selvisi jo puolivälissä. Saattaisi olla hilpeää, jos katsoja tarkoituksella uuvutettaisiin ja sitten sketsi töksähtäisi kuten suusanallisessa versiossani. Elokuvassa ratkaisu puuroutuu muuhun räyhäämiseen. Näyttelijöillä on lisää omaa kivaa, kun ratkaisusta keskustellaan. Mitään ei tapahdu. Loppu.

Viimeistä tuomiota ajatellen on varminta rakastaa lähimmäistä, joten Tommi Korpela ja kumppanit saavat sympatiani. Näyttelijät tahtovat muuntautua, luoda tunnelmia. Itseluottamus pitää saada kohdilleen ja sitten on kivaa arpoa hatusta omaakin matskua. Jäykkä mulkoilu, sekava sönköttäminen ja karjuminen kakka housussa ovat erilaisia performansseja ja yleisön reaktiot varmasti kutkuttavat selkänahkaa. Baskerihipillä ja turkisrouvalla ei olisi paikkaa, jossa lämpimikseen taputtaa, jos lavateatterit poltettaisiin maan tasalle, joten en ehdota mitään.

Aina siedettävä Korpela on eniten esillä. Leffan asenne on velmuilevan kyyninen ja kylmäkiskoinen, kuten vaikkapa Monty Pythonilla, jonka vanhojen sketsien pariin palasin äskettäin. Korpelalla on karismaa, jota myös Pythonin pojat tarvitsivat. Python syyllistyi melkoiseen hutilointiin säännönmukaisesti, mutta vastapainoksi onnistui yllättämään. Ryhmä myös tapasi kirjaimellisesti pyytää anteeksi huonoja ja kesken jääviä sketsejä. Korpela näyttelee muun muassa Klonkun ja Esa Pakarisen risteytystä, joka ulisee varjoissa sen aikaa, että katsoja tajuaa perusidean. Show siirtyy eteenpäin ikään kuin katsojaa olisi palveltu. Jos britti toteaisi perään, että olipa uskomatonta paskaa, totuuden hetki olisi sketsiä hauskempi ja katsojan ja elokuvan suhde olisi yhä terveellä pohjalla.

Korpela näyttelee ensin kiinteistönvälittäjää, joka ei ymmärrä selvää Suomea puhuvaa asiakasta. Se on huvittava sekuntien yhteenliittymä, kun asiakas kimpaantuu välittäjän sössöttäessä hänelle takaisin. Onko näkökulma skitsofreenikon? Sama se. Myöhemmin Korpela on eräjorma kahvikutsuilla. Siinä on koodaajanörtillä ihmettelemistä, kun naiset silmäilevät Tarzania, joka puukolla vuolee vaikka kartanoonsa kalusteet. Kaikenkaikkiaan kaksi sketsiä menevät "liian pitkälle" ikärajaa ajatellen ja päättyvät siihen. Tätä voimme kuvailla rytmitajuksi. Muu sisältö vain kuolee pois.

Häiriötekijä on performanssitaidetta. Yksi naaraista pääsee lataamaan akkunsa näytellessään rouvaa, jonka arvokkaan kuoleman keskeyttää helvetillinen raivo- ja ripulikohtaus. Korpela tukee vieressä uskottavan häkeltyneenä. Toinen emäntä tulkitsee opasta, joka menee lukkoon. Ehdin tuumia, että samaistuttavan ahdistavalle tilanteelle olisi vapauttavaa nauraa. Eukko sönköttää vielä vähän. Se siitäkin sitten.

Sketsikokoelmaa Movie 43 on usein kuvailtu vuoden 2013 kehnoimmaksi elokuvaksi. Osa tekijöistäkin on virnistellyt, että ei hitto. Häiriötekijä on heikompi esitys, mutta kuten sanottua, taidetta. Jos kohtaus on toteutettu jenkkielokuvien standardeilla, mutta näyttelijän leukaan on liimattu kivekset, kohtaus on huonoin ikinä, ymmärtävät kaikki. Jos toteutus on kankeaa ja mongerrus mielenvikaista, mutta motivoitunutta, olemme taiteen piirissä.