Lapin sodasta kertova Kätilö on tyylilajiltaan kaikkien aikojen paras elokuva, eli melodraama. Pontikassa marinoidut, hevonpaskassa pyöritellyt juntit röhönauravat sammaleiset hampaat heiluen. Siistimpien tosikkojen nykivät kasvot ja äkkinäisen lintumaiset liikkeet vihjaavat sielujen myrskyävän. Taustalla mahdikas rovio ampuu savukiekuroita ja sade pirskottaa rapaa ja kaikki pölyttävät kasvit saivat orgasmin. Liika voi olla liikaa, mutta ohjaaja Antti J. Jokinen tiimeineen ansaitsee tunnustuksen. Intensiivisestä hosumisesta, nopeista leikkauksista ja kameran heiluttelusta huolimatta kuvakerronta on selkeää ja komeaa. Erityisen vaikuttava on otos, jossa päähenkilö navigoi jäykästi räjähdysten keskellä: hän on häkeltynyt, mutta hän yrittää ajatella, kertoo pelkkä kehonkieli.

Krista Kosonen näyttelee totista kätilöä, joka ei istu Pirkka-Pekka Peteliuksen ja mädempien turvenuijien keskuuteen. Toki hän haluaa töihin saksalaiselle vankileirille. Mikseipä hän rakastuisi suoraselkäiseen sakemanniin. Uskottava on myös mainoslause, jonka mukaan Lauri Tilkasen näyttelemä saksalainen pahvikoriste pitää kätilöä ainutlaatuisena naisena, "villisilmänä". En kuvailisi Kososta omituisen näköiseksi, mutta persoonallinen suoritus ja tyylivalinnat saavat kätilön näyttämään kummalliselta koipeliinilta. Kireä nainen ei istu muottiin. Söpö hän on juuri siksi. Jokainen särö vakavuudessa on kiehtova: hymyn pilkahdukset kohahduttavat. Se siitä romanssista. Tai juu, selvennetään: rakastavaisille järjestyy pari omaa päivää, eikä elokuvahahmojen kauempaa tarvitsisikaan panna valitakseen suunnan loppuelämälle.

Outo tai ei, kätilö on hän, johon tahdomme luottaa sodan tuhotessa ruumiita ja sieluja. Hän vastustaa Hitlerin hassutuksia vaisun valikoivasti, eikä siinä mitään, se on uskottavaa. En pettynyt häneen. Valitettavasti elokuva ei kykene kuvaamaan moitteetta hänen henkistä matkaansa. Kun hän kuiskii Jumalalle, että nyt miestä kiitos, olemme hahmon pään sisällä. Olemme ihan muualla myöhemmin, kun hän selventää, mitä ikävää hän on puuhastellut kohtausten välissä. Hän lipsuu etäälle. Hänen pärinänsä ovat seuraamisen arvoisia, mutta draama ja luontodokumentti ovat erilaisia elämyksiä.

Haluatko kaivaa naftaliinista kaikki natsileffojen herättämät ajatukset? Tommi Korpela näyttelee pomosakua, joka on hitusen natsi, mutta hitusen inhimillinen. Hän hitusen arvostaa kätilöä, mutta hitusen ahdistelee häntä. Motivoitunutta suoritusta ei ole tarpeen moittia, mutta esimerkin antaakseni sanon, että sillä olisi vain hitusen väliä, jos se poistettaisiin elokuvasta. Kosonen, kuvasto ja yleisluontoinen pahuuden uhka ovat tämä elämys; aina on joku, jolle jo sanojen Suomi ja sotarikos yhdistäminen on puhuttelevaa, mutta allekirjoittanut olisi kokenut yhtä kiehtovana elokuvan, jossa karhu jahtaa kiimaista Kososta palavassa, räjähtelevässä metsässä. Kerronnasta uupuu tasoja, Tilkasen hahmo on suorastaan keskeneräinen, joten leffa jää osiensa summaksi. Varsinkaan loppupään jaarittelut eivät auta teemoja terävöitymään. Kätilö on kuvataidetta ja saippuaooppera.

En aio antaa uutta tilaisuutta Jokisen "mestariteokselle" Puhdistus, jolle tujautin yhden tähden. Näillä töillä Jokinen vihjaa olevansa lahjakas mielipuoli, joka on liian intohimoinen ajatellakseen ajatuksia tunteesta tarrattuaan. Puhdistus on harvinaisen katkera vihatarina ja väkevästi Jokinen vihasi: valitettavasti "vihaan, piste" on kehnoin mahdollinen tarina syistä, jotka tunnemme tai emme. Onnekkaasti Kätilö on toiveikas rakkaustarina, vaikka syitä vihata riittää. Karhu perkele jahtaa naista, joka on juossut vahingossa jo kymmenen ihanan pupujussin yli - mutta ajatus miehen tujakoista kulmakarvoista oman navan alapuolella pitää liikkeet liukkaina ja siksi usko ihmiskunnan tulevaisuuteen elää synkimpänäkin savukiekurayönä. Oh, Ridge.