Iloinen ihminen on evoluution umpikuja. Lentäminen riemastuttaa, joten hän hyppää jyrkänteeltä. Iloinen ja pelokas luonnonlapsi ymmärtää jäädä läikyttämään lätäköitä. Kypsytetään hänet negatiivisilla piirteillä: inho auttaa luokittelemaan suositeltavat ja kelvottomat asiat itsessä ja ympäristössä, ja kiukku auttaa puolustautumaan, jos ympäristö ryttyilee. Mitä olemme saaneet aikaan? Virnistelevän psykopaatin? Paris Hiltonin? Batmanin arkkivihollisen? Viikon toisen ensi-illan Ihan yössä sietämättömän päähenkilön? Jotakin olennaista, jotakin hyvin inhimillistä puuttuu yhä.

Pixar-animaatiossa Inside Out tunteet ovat hassuja olentoja, jotka ohjaavat ihmistä komentosillalla kuin Kirk ja Spock tähtirekeä. Ilo on tottunut vetovastuuseen 11-vuotiaan Riley-tytön päässä. Ilo antaa Pelon, Kiukun ja Inhon päteä, mutta hän ei ymmärrä, miksi tiimiin kuuluu Suru. Suru on harmiton pysyessään pois jaloista, mutta Surun kosketus korruptoi iloisimmatkin muistot, joten tiedossa voi olla katastrofi, jos hän käpelöi muistoja, joiden varaan kaikki rakentuu. Riley on elänyt onnellisen lapsuuden lähiössä. Persoonallisuuden piirteet kuten mielikuvitus, rehellisyys ja urheiluhulluus ovat kasvaneet kaupungeiksi. Herttaisesti pärisevä Ilo uskoo homman pysyvän hanskassa, vaikka Riley menettää ystävänsä muuton yhteydessä. Jos Suru vain pysyisi nurkassa! Suru tietää olevansa hyödytön, joten miksei se pysy? Heh heh hih...! Kaikki on hyvin!

Kun Ilo ja Suru säheltävät, he sinkoutuvat ulos komentokeskuksesta ja eksyvät. Tämä ei tarkoita sitä, että Rileystä tulee "iloton ja suruton" tyttö, joka "kiukkuilee, inhoaa ja pelkää", vaan säännöt joustavat luontevasti. Fantasiamaailman törttöilyt eivät saa Rileytä tekemään mitään epäuskottavaa, koska elokuva ei kerro mielisairaudesta (vaikka joku saattaakin tulkita, että identiteettikriisi odottaa tyttöä, jonka tunteista vain kolme ovat omaa sukupuolta, toisin kuin isällä ja äidillä). Riley masentuu. Hän ei tiedä mitä tuntea. Jos jäljelle jääneet tunneolennot yrittävät saada aikaan iloa, se tulee ulos katkerana sarkasmina.

Ilo ja Suru todistavat, kuinka Rileyn persoonaallisuus sortuu pimeyteen. Kiehtovaa on se, että vaikka osa muutoksista on kriisiin liittyviä, käynnissä on myös arkinen raivausoperaatio, jossa tuhotaan läjäpäin kukaties kivoja, mutta jo haalistuneita muistoja, joita kasvava tyttö ei tarvitse. Kohtaloa välttelee muun muassa vanha mielikuvitusystävä Bing Bong. Voi nenä, sanon! Ilo ja Suru ovat yhtä arvokkaita sivupersoonallisuuksia nupissasi ja bing bong bing bong? Tuohan oli henkilökohtainen mottoni. Voi nyyh, voi pimpelipompeli - tämä leffa on niin totta, että vuosin kuin vesihana hymyillen tauotta. Ymmärsin käydä vessassa katsomassa itseäni peilistä, ennen kuin kävin kaupassa. Kiitos vinkistä, Inho.

Ilon ja Surun kävelyretki ei ole hienostuneen vertauskuvallinen viininhaistelusessio, joka tauottoman nerokkaasti kommentoi sitä mitä todellisessa maailmassa tapahtuu, vaan mukana on lukuisia irtonaisia ja kepeitä vitsejä. Ovatko kaikki jutut kultaa verrattuna kritisoimieni tapausten Monsterit - Yliopisto ja Autot tasoon? Asiayhteys on niin iso juttu, etten tiedä, mutta tarina totisesti toimii, joten olin varauksetta mukana hengessä, kun eksyneiden tunteiden oli suoritettava keksimällä keksitty tehtävä edetäkseen. Vain abstraktia ajattelua käsittelevän lyhyen, sinänsä huvittavan sketsin aikana pelkäsin hetken, että elokuva menettää otteensa. On tärkeää uskoa sisäiseen logiikkaan, kun fantasia on korkealentoinen. Inside Out onnistuu olemaan täyteläisen yleispätevä: se olisi liikaa, jos päähenkilö olisi omalaatuinen, kun teoksen idea on kunnioittaa jokaista kärpästä, joka omasta näkökulmastaan on väärinymmärretty härkänen. Voi meitä.

Inside Out on helposti yksi kolmesta kaikkien aikojen parhaasta tietokoneanimaatiosta. Inside Out osaa kytkeä energisen hupsuttelun raakaan inhimillisyyteen ratkaisevasti puhuttelevammin kuin Toy Storyt, joita on mahdollista puolustella, mutta jotka yhtä kaikki pistävät esineen itkemään, kun etäiseksi jäänyt kakara ei enää ole materialisti. Vanhana tietokoneanimaatioille nyrpistelijänä arvostan suuresti jo sitä, etteivät karikatyyriset hahmot ole halpaa videopelimuovia: taiteelliset koodinpätkät saavat heidät näyttämään unihiekalta, joka on uneksijoille hellempi materiaali.