Ex Machina on samansuuntainen elämys kuin Splice. Pienimuotoiselle, hahmovetoiselle tieteistarinalle tarvittavaa potkua antaa erinomainen erikoistehoste, jota joku tahtoo rakastella. Domhnall Gleeson näyttelee nörttiä, joka on arkisesti turhautunut. Toki hän lähtee miljardööripomon mökille, kun häntä pyydetään osallistumaan kokeeseen. Pomo on eksentrinen partapommi alkoholisti, mutta myös visionääri, joka on kaatanut Googlen hakukonemonopolin. Hänen uusin keksintönsä on nainen. Naisella on ihmisen kasvot, mutta läpinäkyvä iho paljastaa kellopelikoneiston ja neiti pörisee ero-... eksoottisesti liikkuessaan. Nörtin tehtävä on kertoa, pitääkö hän robottia itsetietoisena olentona.

Jos tahdot nähdä hyvän tieteiselokuvan, lue kirja, kuuluu vanha väittämäni. Jos tahdot nähdä persoonallisen psykologisen jännärin, Ex Machina palvelee vahvoilla hahmoilla ja näyttelijöillä. Gleeson tavoittaa hienostuneesti perusnörtin ulottuvuudet. Sosiaaliset kyvyt ovat lievästi puutteellisia. Hän pärjäilee, mutta jos hän yllättyy, hän unohtuu kiusallisiksi sekunnin puolikkaiksi pohtimaan, miten reagoida. Oscar Isaacin näyttelemä nero on turtunut nerouteensa. Ylimielisyys on imeytynyt syvälle luihin, mutta hän käyttäytyy rennon renttumaisesti ja antaa ymmärtää, että mielellään hän hengailee nörtin kanssa pari päivää, vaikkei nörtti sopimuksia allekirjoittaisi. Robotin näyttelijä Alicia Vikander myy ajatuksen, että hän on kopissa kasvatettu aidohko ihminen. Kukin hahmoista vaikuttaa vuorollaan haavoittuvaiselta ja eksyneeltä, ja kukin yllättää älykkyydellään.

Nörtti on silti päähenkilö. Hänen näkökulmansa on selkeä ja muut ovat opponentteja, jotka lumoavat, turhauttavat ja pelottavat. Elokuva osaa olla hyytävän tunnelmallinen, kun nörtti keskustelee lasiseinän takana kyykkivän robotin kanssa yrittäen ymmärtää ensinnäkin sen, miten häntä manipuloidaan. Tunne ja järki painivat. Nörtti esittää suoria kysymyksiä keksijälle ja saa suoria vastauksia, mutta... herttainen, looginen tyttö puhuu hänelle.

Paljastamatta mitään voin saarnata, että sivuhahmot on vielä puolivälinkin tienoilla mahdollista ylentää tasa-arvoisiksi päähenkilöiksi, joita katsoja ymmärtää yhä paremmin ja tavalla tai toisella kannustaa. Ex Machina väittääkseni epäonnistuu tässä ja on loppumetreillä pettymys odotuksiin nähden. Nörtille ei ole keksitty sellaista selkeää, mieluiten vertauskuvallista matkaa, joka tuntuu pääasialta, vaan hän taantuu sivuseikaksi, kun mainiot, mutta etäiset mysteerihahmot tekevät omaa juttuaan. Itsetietoinen tekoäly on kulunut aihe. Elokuvan omat ideat ovat pieniä, jos ne asiayhteyksissä kiihottavatkin mielikuvitusta. Elokuvallinen ilmaisu on hanskassa, joten saattaisin jopa puhua tieteiselokuvan klassikosta, jos olisin kokenut robotin ja keksijän yhtä läheisiksi kuin nörtin. "Tieteiselokuva" on tieteistarinan pinnallisempi muoto. Millainen on hyvä tieteistarina? Esimerkiksi sellainen, jossa motivoitunut lähetyssaarnaja silvotaan ja raiskataan toisella planeetalla. Ihanteellisessa tilanteessa pääsi räjähtää jo kun luet kirjan takakannen.

Ex Machina on maanmainiota viihdettä. Laserpyssyfanaatikolle rytmi on hidas, eivätkä kaikki arvosta "kurjuuden maksimointia", eli tarkoituksella epämukavia tunnelmia, mutta kypsä, sci-fille myönteinen katsoja tuskin kuvailee liian raskaaksi elokuvaa, jossa partajuoppo kieltää nörttiä olemasta tekninen, kun olennaisimmat selitykset on puolivahingossa ulostettu. Matka on tärkeämpi kuin määränpää. Jännittäviä, surrealistisia, kauhun puolelle liikkuvia huippuhetkiä muistelee jälkikäteenkin. Motivoitunein katsoja pieraisee päälle omaa kivaa. Robotti näyttää naiselta juuri siksi, että luojalla on munat. Teemaa viedään pidemmälle, mutta edelleenkin, jos ainoa todellinen päähenkilö on kiltti mies, mikä on piilomerkitys: sekö, että sovinistit esineellistävät naiset, vai se, että naisten kannattaisi antaa pillua kilteille pojille? Meh.