Tämä on kinkkinen suunsoitto-operaatio. Se, mitä mieltä olemme elokuvasta, riippuu pitkälti siitä, mitä mieltä olemme kotimaisista draamasarjoista ja modernista pop-musiikista. Katsoin YouTubesta pätkän Kotikatua verestääkseni muistoja. Esimerkiksi se on täysin katsomiskelpoinen, jos telkkari jää auki. Se kelpasi miljoonalle. Mitäpä jos yhtä hyvän sarjan hahmot laulaisivat kuin Olavi Uusivirran musiikkivideossa, eli ihan kivassa montaasissa, jonka taustalla soi tanssilavasuvun kaikille polville soveltuvaa humppaa? Nousisiko sarja suosioon? Mikseipä nousisi. Minä en katsoisi kahta jaksoa peräkkäin. Ollaan vapaita on ihan kiva "jakson ajan", mutta jälkimmäinen puolisko on kankea kuin tv-sarjoissa, jotka vuosia jaariteltuaan yrittävät paketoida rönsyilyn.

Kolmekymppinen Selja viettää rentoa kaupunkilaiselämää kimppakämpässä. Äitiys pakottaa aikuistumaan, mutta jekkupa on se, että Selja synnytti jo teininä. Adoptoitavaksi annettu poika ilmestyy ovelle 16-vuotiaana. Sukupolvien rajat hämärtyvät varsinkin, kun äidin ja pojan väliin sijoittuu Seljan parikymppinen kämppäkaveri, jolla on myöhemmin sutinaa pojan kanssa. Seljan äidilliset vaistot heräävät - mutta ehkä kyse onkin siitä, että hän tahtoo jatkaa nuorukaisten kanssa hengailua, eikä muuttaa korpeen konservatiivisen sulhasehdokkaan kanssa? Selja ja välitäti ovat hillittyjä citykotkottajia. Kämpässä majailee myös aggressiivinen punavihermädättäjämunamies, joten hippikommunistien aatteet on vähintäänkin mainittu. Kaarti on tuuliajolla puolitoista tuntia. Sitten leffa tempaisee tyhjästä yhteisöllisen sanoman.

Musikaalissa jo se voi olla mieletön mahtihuipentuma, kun joku kävelee. Kelpo esimerkki on Hairsprayn aloituskohtaus (katso se YouTubessa). Harkittujen kuvakulmien ja leikkausten avulla päähenkilön säkenöintiä seurataan niin rytmikkäästi, että sanoma tulisi selväksi ilman ääniäkin. Muistan eläväisemmin tilanteen, jossa kohtauksen näin (2007), kuin mitään tästä tuoreesta teoksesta.

Ollaan vapaita koettaa olla nimensä veroinen elämän ylistys esimerkiksi kun Selja, poika ja välitäti käppäilevät keikalle. Nyt poika pääsee baanalle, nyt lauletaan. Kameramies on pätevä Ere Kokkosen tuotantoihin nähden, mutta draama, eli päähenkilöiden reaktiot hukkuvat toiminnan, eli musikaalinumeroiden ja yhden onnettoman sekavan kohellussession aikana. Hahmoja kuvataan liian kaukaa. Pitkä otos on onnistuessaan mestarin merkki, koska on todennäköisempää, että kameramies muuttuu ulkopuoliseksi seuraajaksi, kuten tässä tapauksessa käy.

Musikaalien ja montaasien eroa ei ole sisäistetty. Tämä on erityisen kiusallista kohtauksessa, jossa poika ja välitäti esiintyvät yleisölle. Biisi on leffan paras, mutta se ei kerro tarinaa. Se soi luotettavasti alusta loppuun, vaikka laulu ja kitaran rämpytys unohtuvat hahmoilta. Yleisö taputtaa sankareille, jotka hyppivät maisemissa ja aukoivat välillä suuta studiossa tuotetun biisin soidessa radiossa? Pojan tulevaisuudensuunnitelmista puhutaan, mutta ei hän muusikon urasta haaveile, hän on sellainen huvikseen. Pojan ja tädin suhde on ensisijaisesti vitsi. Kohtaus on ok musiikkivideona. Ohjaaja on satuillut, ettei tämä mikään musikaali olekaan, vaan musiikkielokuva... Häh? Siksikö lyriikoista tarttui tajuntaani tasan kolme sanaa?

Äänisuunnittelun pienet ongelmat tukevat muita ongelmia. Voisin nimetä parikin klassikkomusikaalia, joissa laulu kuulostaa tulevan nauhalta kuten tässä teoksessa. Hoilotus saattaa ajaa asiansa, mutta kulmakarva nousee, kun se ei tule leipälävistä, joka liikkuu (jos liikkuu). Kuvan ja äänen on tanssittava samaan tahtiin varsinkin kun tilanne on tämä. Ohjaajan ei tarvitse olla Kubrick; Hairspray on ammattityötä Tuttisoturin ohjaajalta. Musikaali on lajityyppi, jossa pyritään vakuuttamaan, että ylitseampuva hörhöily on todellisuutta vetoavampi asioiden tila. On ensisijaisen tärkeää, että leffa vaikuttaa tietävän, mitä se on tekemässä.

Pyllyyn sattui. Näyttelijät ovat rentoja, vakavia ynnä mukavia tarpeen mukaan ja ohjaajankin kannattanee yrittää samaa uudestaan, mutta vietin koko leffan miettien, miten paljon parempi tämä voisi olla. Tapaan pierrä lämpimikseni parannusehdotuksia käsikirjoitukseen. Tässä tapauksessa tahdoin liikutella kameraa hieman vasemmalle ja leikata erilailla ja niin edelleen. Ihan vain tiedoksi. En minä mitään osaa.