Ant-Man on asiallista roskaruokaa. Marvel voi puolustaa tuotetta inttämällä, että "välissä on salaattia ja sämpylässä on siemeniä", mutta tämä vain inspiroisi Morgan Spurlockia väsäämään dokumentin Super Lame Me, jossa Spurlock pilaa persoonallisuutensa katsomalla pelkkiä Marvel-elokuvia.

Ant-Man kykenee kutistumaan ja komentamaan muurahaisia telepaattisesti. Hänen atominsa pakkautuvat pienempään tilaan, tai jotakin sinnepäin. Siksi hänellä on aikuisen miehen voimat kutistettunakin (sitä ei kannata kysyä, miksi tiivistetty mies on höyhentä kevyempi). Siirtymät ihmisten maailmasta muurahaisten maailmaan ja takaisin ovat rivakoita ja usein persoonallisia ja hauskasti ajoitettuja.

Leffa mukailee Iron Mania. Tiedemiehen ihmepuku ei saa joutua vääriin käsiin. Hänen firmaansa pyörittävä kalju ilkimys koettaa keksiä puvun uudestaan, jotta se päätyisi vääriin käsiin. Tässä versiossa tiedemies on iäkäs, joten hän palkkaa sankariksi nelikymppisen linnakundin. Sankari ja roisto kohtaavat vasta lopuksi, jolloin on myöhäistä kehitellä kaunoja. Konnaa ei usein nähdä, joten hän vähän murhailee jäädäkseen mieleen. Jos hän ei murhailisi, juoni olisi sama kuin nyt, mutta hän vaikuttaisi langenneelta oppipojalta, eikä ontolta psykopaatilta. Marvel ei osaa luoda roistoja.

Linnakundista leivotaan Ant-Man, koska hän on mestarivaras ja konnan kabinetteihin on murtauduttava. Sillä ei lopulta ole merkitystä, kuka muurahaisilla ratsastaa. Sankarille annetaan sen verran omaa agendaa, että hän tahtoisi olla parempi isä lapselleen. Hän ei ole itsekäs mies, vaan Robin Hood, jota pentu palvoo jo valmiiksi, joten se siitä sitten. Leffa unohtaa, että päähenkilön on tarkoitus kehittyä ja mieluiten liittyä juoneen jotenkin.

Tiedemiehen aikuinen tytär haluaa Ant-Man-puvun. Isä kuitenkin antaa sen ulkopuoliselle, eikä kerro totuutta äitivainajasta. Tämä on draamaa - salaattia ja siemeniä -, mutta sitten isä vain kertoo sen totuuden satunnaisessa vaiheessa. Puoliväli on yksi pitkä montaasi. Sen aikana koulutetaan linnakundi, mutta mukaan mahtuu muutakin, kuten seuraavan Marvel-leffan alustamista. Useimmat kohtaukset ovat asiallisia, mutta siitä ei niin välitetä, miten ne toisiinsa kytkeytyvät. Kaikki on kätevää. Tiedemiehen tytär on ninja, koska niin hän äidin kuolemaan reagoi. Nyt hän voi kouluttaa valkoisen miespuolisen päähenkilön, ja pussata häntä ilman pohjustusta, ja virnistellä, että "ensi kerralla olen tarpeellinen hahmo", kuten musta mies teki Iron Manissa.

Näyttelijät ovat miellyttäviä. Ohjaaja Peyton Reed vaikuttaa luoneen rennon ilmapiirin ja nauttivan spektaakkelin virittelystä; erot Marvelin kankeimpaan filmiin Thor: The Dark World ovat ilmeisiä. Huipennus on varsin viihdyttävä olemattomista panoksista huolimatta. On kivaa, kun kutistus- tai suurennuskiekko osuu väärään kohteeseen, mutta olisi kivempaa, jos keksimällä keksityillä kiekoilla olisi muukin funktio kuin irtovitsit. Sankarin ja roiston kahdessa kokoluokassa käytävään tappeluun kuuluu iskeviä ja koomisen nöyryyttäviä hetkiä, joten olisi jännää, jos ne tapahtuisivat rikkaille hahmoille, jotka tuntevat toisensa. Paul Rudd on veikeä ja sympaattinen linnakundina, mutta Ant-Manina hän on renki. Ant-Mania kuvataan usein kaukaa, eikä kypärän sisälle kurkisteta Iron Man -tyyliin, joten hän voisi olla tiedemiehen robotti, eikä moni asia muuttuisi.

Guardians of the Galaxy ja Avengers: Age of Ultron tuntuivat hukkaavan potentiaalia hutiloidessaan. On selvää, että myös Ant-Man voisi käsitellä mm. entisen varkaan sovitusta kattavammin, mutta kun tarina koostuu lähinnä vain kliseistä ja aukoista, hutilointi muuttuu jo ominaisuudeksi. Jos tahdot nähdä visuaalisesti omaperäiset murkkukohtaukset ja pari muuta huvittavaa hetkeä, niin hyvä: liukas leffa pikakelaa täytemateriaalin ohi puolestasi. Jossain määrin tämä on tarkoituksellista. Kännykkää räpeltävä moderni katsoja arvostaa selkeitä syitä katsoa kankaalle, ja jos vilkaisun aikana nähdään romanssi kokonaisuudessaan, tai todistetaan jonkun olevan psykopaatti, on taas ihanasti pärisyttävän somepäivityksen aika.