Magic Mike XXL onnistuu suhteellisen hienovaraisesti vertaamaan vanhuuttaan venähtänyttä vaginaa Tuhkimon lasikenkään. Oi, kaunista.

Riippumatta siitä, onko daami norsu, lehmä tai kotka, tämä on se ilta, jona hän lataa akkuja ja sen hän ansaitsee. Veistokselliset miesstripparit nöyristelköön kuningatarten edessä. Edellinenkin leffa myi ajatuksen, että miesstripparit ovat myönteisempi ilmiö kuin naisstripparit, koska yleisö vaikutti iloiselta ja yhteisölliseltä, eikä epätoivoiselta ja epäilyttävältä. Magic Mike kuitenkin sotki sisältöä synkillä sivujuonilla. Jatko-osa on jäynä tapaus, sillä arkiset kohtaukset ovat yhä karhean realistisia, vaikka tarina on suloista propagandaa. Näppärää mutta kolkkoa taidetta ohjaava Steven Soderbergh on alentanut itsensä kuvaajaksi. XXL on sentimentaalisempi kuin hänen ohjauksensa, mutta hänenkin läsnäolonsa on aistittavissa.

Alaa vaihtanut Mike kaipaa piristystä. Kun työttömiksi jääneet kollit päättävät heittää messukeikan, Mike lähtee matkaan. Herrat tahtovat hengailla. Leffa ei kehittele kätevästi kärjistyviä ja ratkeavia konflikteja. Mutta kuulkaas, lapset: on luonnollista, etteivät kemiat kupli moitteetta. Yhteistä säveltä hakiessaan ihmiset hymyilevät vaivaantuneesti. Joku yrittää makeilla. Joku kehtaa myöntää, että harmittaa. Jos ryhmä ei potki ulos teennäisintä eikä tosikkomaisinta jäsentä, kaikki on hyvin. Näkisin mielelläni useamminkin arkipäiväistä nihkeyttä elokuvissa terapiasyistä; käsittääkseni oikea elämä koostuu lähinnä siitä.

Eräässä vaiheessa könsikkäät tapaavat lauman keski-ikäisiä seurapiirikanoja. Viini on houkutellut esiin Klaara Kotkon turhautuneisuuden. Hän on pirteä, mutta hän on pirteä tähän tyyliin: "voi, kultaseni, onpas ihanaa". Elokuva ei ratkaise isoja ongelmia tai vedä paksuja alleviivauksia, vaan mukavat miesstripparit yksinkertaisesti kunnioittavat näitäkin naisia. Tunnelmat muuttuvat miellyttävämmiksi ja ihmiset hitusen avoimemmiksi. Sitten enkelit liihottavat eteenpäin. Leffasta puuttuu tarina, mutta teema on selkeä. Munaa ei heilutella. Pakaroita käytetään harkiten. Leffa haiskahtaa toisinaan niinkin viattomalta ja hyväntahtoiselta, että liikutuin. Yritys miellyttää kaupan kassaa on ihanaa höpönlöpöä. Muutama asiakkaan nuoleskelua tms. sisältävä hetki on ällö.

Hahmoille on luonnosteltu hyvin vaisuja kehityskaaren korvikkeita. Mike keksii, että tehdään mitä halutaan rutiinien sijasta. Kaveri kommentoi, ettei ole aikaa, mutta toki he pieraisevat huipennuksen tyhjästä, vaikkeivät he ole edes salia varanneet. Elokuva tavallaan laukeaa reisille elokuvana: loppushow on vain show, joka ei ratkaise mitään tai johda mihinkään. Sanoma oli kuitenkin se, että on oikein lähteä katsomaan tätä show'ta, joten ehkä sekin vain vahvistaa kokonaisuutta, että show kestää kauemmin "kuin on tarpeen". Tympäännyin harvinaisen lujiin ääniin. Jumputus ja kiljuminen saattavat tehostaa jonkun transsia, mutta anatomian opintoni kohdistuivat enää korvieni terveyteen. Pidin enemmän mustien barbaarien luolasta, joka on väliaikahuipennus.

Kamera liikkuu luontevasti. Vakuuttavan akrobaattisia liikkeitä nähdään pitkin elokuvaa, mutta ei niin tasaisesti, että tanssiporno muuttuisi pääasiaksi Step Up -tyyliin. Kankeaakin liikehdintää esiintyy tarkoituksella. Onko uskottavaa, että yksinäinen mies tanssii kuin musikaalissa kuullessaan radiosta menevän biisin? Juu. Onko realistista, että mies tahtoo tehdä tuntemattoman naisen onnelliseksi riippumatta siitä, minkälainen nainen on? Juu, no, en yritä luikerrella päiväuniin väittämällä, että olen itse (herras)mies muutenkin kuin teoriassa, mutta luin artikkelin, jossa aidot miesstripparit kuvailivat leffaa ensimmäistä osaa uskottavammaksi.

Teoriassa se on painavaa sisältöä, jos konkurssikypsällä stripparilla on huumeongelma, tms, mutta elokuvia on jo olemassa, joten suositeltavinta on panostaa perusideaan, eikä hämätä taidekriitikkoja sivupoluilla. XXL on edeltäjäänsä rikkaampi tunnelmapalana.