Maps to the Stars
Ensi-ilta: | 08.04.2015 |
Genre: | Draama, Komedia, Trilleri |
Ikäraja: | 16 |
Rohkea ja rätisevä Julianne Moore on monia asioita: väittääkseni myös farssimaisen hauska muikistellessaan hillityn bimbomaisesti ja kekkuloidessaan puolialasti satunnaisista syistä. Hän näyttelee neuroottista näyttelijää, joka tahtoisi näytellä näyttelijä-äitiään, joka on raiskannut hänet lapsena. Ole hyvä: tulkitse. Selkein taso lienee se, että sisäänpäinkääntyneissä hörhöpiireissä kuten Hollywoodissa vahinko kiertää. Ehkä myös elokuvien laatuun viitataan: uusien versioiden uudet versiot ovat insestiä. Tuttujen käänteiden ohi pikakelaavat The Amazing Spider-Manit kärsivät sisäsiittoisuudesta erityisen selkeästi. Cronenberg on kanssani samaa mieltä Spider-Manista? Nyt iski tarve lähteä foorumeille ulisemaan, että tämä paras leffa ikinä pelasti elämäni.
Hollywoodiin saapuu pahasti palanut tyttö, jota näyttelee Mia Wasikowska. Tyttö tuntee julkkiksia, tai niin hän väittää Robert Pattinsonin näyttelemälle näyttelijä-käsikirjoittaja-autokuskille, joka toimii toistaiseksi vain kuskina. Mooren näyttelemän hiipuneen tähden ohella kaupungin kermaa edustaa huippusuosittu teinipoika, joka on jo nyt kyyninen ja huumevieroituksessa. Pikkuvanha kikkarapää näyttäytyy usein iljettävänä elitistinilkkinä tyyliin Game of Thronesin Joffrey, mutta keskeisistä hahmoista nähdään vaihtoehtoinenkin puoli. 15-vuotiaan Evan Birdin varmaotteinen suoritus enteilee, että hänkin tienaa pian sata miljoonaa ja ryhtyy pohjustamaan kelvotonta elämää paparazzien ampumille äpärilleen.
Kun teinistara nimittelee lapsitähteä paskiaiseksi, sisältö on mitä se on, ja mikseipä myös kärjistys siitä, miten kolmekymppiset tähdet pelkäävät kaksikymppisiä, jne. Pää ei mene puhki näitä piikkejä pähkäillessä. Niinpä leffa sotkee tarinan tahallaan. Muutamat hahmot näkevät näkyjä. Mooren hahmo joutuu kuolleen äitinsä ahdistelemaksi. Näyt ovat töksähtävän arkisia. Jos pääasia olisi hyväksikäytetyn naisen traumojen kuvaaminen, mestari Cronenberg takuulla pystyisi parempaan kuin puolikoomiseen kummitukseen, joka suorapuheisesti kyseenalaistaa uhrin höpinät. Pidämmekö lajityypistä? Sitten kaikki on tarkoituksellista. Yksi nolon amatöörimäinen erikoistehoste on tietenkin jekku. Luulen niin. Mutta varmuuden vuoksi nautin myös sarkastisesta asenteesta.
Leffa ei myy mysteerejä samalla rahvaanomaisella tehokkuudella kuin standardienmukaiset tv-sarjat, mutta kyllähän me snobit näyttelijöihin tykästymme. Koin hahmojen yhteyksien avautumisen palkitsevana vaiheena, joka inspiroi pohtimaan liikaa myöhempääkin sotkua. Olen allerginen mm. teorialle "kaikki on unta", mutta perso mm. teorialle "A ja B ovat sama henkilö", joten lähestyin materiaalia mm. siitä näkökulmasta ja aika kului rattoisasti.
Tutustutaan käyttäjien luomaan materiaaliin. "Leffa ei ole satiiri, vaan riipaisevaa psykologista kauhua", intoilee George Ohiosta. Kieltämättä Cronenberg osaa luoda hirviöitä hienovaraisesti. "Leffa ei pilkkaa Hollywoodia, vaan Hollywood on hämäystä", oivaltaa Maria Kataloniasta. Kieltämättä leffa muuttuu epämääräiseksi. Maria tarkentaa, että leffa on kreikkalaista mytologiaa, jonka hän tuntee, koska hän sattumalta luki siitä juuri eilen. Esimerkki: palaneen tytön nimi Agatha juontuu muinaiskreikasta. Agatha tarkoittaa "hyvää", joten mietipä, mitä tarkoittaa se, jos tyttö on hyvä, tai paha, tai jotakin siltä väliltä... Vau. Loputtomasti sisältöä.
Mielestäni Mooren hahmon nimi Havana on kiehtovampi. Keski-ikäinen naisnäyttelijä on kuin Kuuban pääkaupunki. Niin totta. Eikö? Tiedät, että Maps to the Stars on mestariteos, jos hoksasit, että Jari on muunnos nimestä Hjalmar ("kypäräpäinen sotilas") ja Tapani nimestä Stéphanos ("kruunattu") ja että nimeni huipentuu Peltoseen. Tämä arvostelu ei ole enne leffan laadusta, vaan väkivaltaisen maalaistollon yritys olla oikeammassa kuin muut.
Tee-se-itse-elokuvat ovat tauotta floppaileva lajityyppi, johon kuuluu kymmeniä kaikkien aikojen parhaita elokuvia, jotka vain yksi henkilö on tajunnut oikein. Minä "tajuan oikein" eli palkitsen viidellä tähdellä viritelmät, joiden vahvat tunnelmat lumoavat ja ravistelevat loppumetreilläkin (Pilvikartasto, Antichrist, Synecdoche, New York). Rikkaiden tunnereaktioiden järkeistämiseen on kiva laittaa ylimääräistä vaivaa. Jos ajattelemme Maps to the Starsia draamana, se ensinnäkin vaikuttaa sellaiselta alkumetreillä. Leffa voisi pysyä sillä linjalla: tunsin sympatiaa ikäviä ihmisraunioita kohtaan. Näsäviisastelun haju on tunnistettava, ja loppua kohden se voimistuu, kun hahmot käyttäytyvät yhä kätevämmin. Viis siitä, mikä on tarkoituksellista ja miksi. Universumin viisaudet on jo kuultu. Ne on mahdollista kehystää kutkuttavammin kuin Cronenberg tällä kertaa tekee.
Keskustelut (1 viestiä)
Rekisteröitynyt 03.08.2011
25.06.2015 klo 16.50 3