Brittiläinen progerock-trio Muse on ehtinyt seitsemänteen studioalbumiinsa. Vaikka teema-albumien konsepti ei ole Muselle millään tavoin uusi asia, Drones on eheämpi kokonaisuus kuin edeltäjänsä.

Kolmikko on aina vuoden 2006 Black Holes and Revelationsista kasvattanut panoksia albumi albumilta. The Resistance vuonna 2009 maalaili progressiivisemmilla kokeiluilla ja Queen-vaikutteilla. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt The 2nd Law toi mukaan jälleen uusia, mahtipontisempia ja kokeilevampia elementtejä, kuten dubstepin. Jälleen Queenin vaikutus kuuluu albumilla, onhan Madness yhtyeen oma I Want To Break Free.

Jälleen kolme vuotta on kulunut ja Muse ottaa askeleen kohti suurempaa kokonaisuutta. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että kyseessä on eheä teema-albumi. Aiemmilla levyillä otettiin yhteiskunnallisesti kantaa joskus jopa usean kappaleen verran, mutta nyt teema on levitetty koko albumin mittaiseksi, dystopiseksi tarinaksi.


Kappale kappaleelta


1. Dead Inside (4:23)

Tuttuun tapaan Musen albumi lähtee räväkästi käyntiin. Kasarisoundit ja Phil Collins -virveli lyövät kappaleelle tahtia. Matt Bellamyn ääni on yhtä upea ja samalla yhtä ärsyttävä kuten aina ennenkin. Lauluharmoniat hivelevät korvia. Melodiat ovat hyvin musemaiset, eivätkä tarjoa hirveästi yllätyksiä.

Kappaleessa esitellään tarinan päähenkilö tulee kaksikasvoisen rakastajan pettämäksi ja, yhtyen nokkamiehen Matt Bellamyn mukaan menettää toivonsa ja tulee alttiiksi pimeille voimille. Sanoitukset ovat aika suorat ja jättävät vähän tulkinnan varaa.

Funkkaavan heavy kitara toimii kappaleessa loistavasti yhdessä muuten pelkistetyn äänimaiseman kanssa. Synat tuovat omat aksenttinsa juuri oikeisiin kohtiin.

Dead Inside on perushyvä aloituskappale.

2. [Drill Sergeant] (0:21)

Tässä "välisoitossa" kersantti huutaa sotilaalleen ja alleviivaa koko albumin kontrollin ja autoritarismin teemaa. Seuraavaan kappaleeseen siirrytään sulavasti psykopaatti-termin kautta.

3. Psycho (5:17)

Psycho on tämän levyn Uprising ja luonnollisesti myös Dronesin ykkössinkku. Kappaleen tunnusriffi on Musen faneille kovin tuttu 0305030, jota yhtye on soittanut vuodesta 1999 lähtien konserteissaan Stockholm Syndromen tai Map of the Problematiquen jälkeen.

Kappale rokkaa ja se kuulostaa erittäin Muselta. Samalla se on yllätyksetön, eikä pinkfloydmaisesti kappaleen keskelle heitetty pätkä kersantin ja sotilaan huutamista pelasta Psychoa tavanomaisuudelta. Lopun kaiku-ulinat jäivät ensimmäisellä kuuntelukerralla vahvasti mieleen.

4. Mercy (3:52)

Kun Muse teki coldplayt... Mercy on rokkaavan kappaleen jälkeinen, lähes pakonomainen herkkä hetki. Äänimaailmaltaan se tuo mieleen Black Holes & Revelationsin. Bellamy pääsee tulkitsemaan jälleen suuria tunteita.

Tarinassa päähenkilö katuu muutostaan psykopaatiksi ja etsii nyt epätoivoisesti ratkaisua armoa anoen. Sanoituksissa on muutamia oivia hetkiä. Avaussanat "Help me, I've fallen on the inside" edustavat Matt Bellamyn parhaimmistoa.

5. Reapers (6:00)

Heittämällä tähän mennessä albumin kiinnostavin raita, joka myös nousee yhdeksi suosikeistani koko albumilta. Hillittömällä humppapunk-kompilla ja Thunderstruck-kitaralla alkava Reapers meinaa aluksi latistua mitäänsanomattoman säkeistön vuoksi, mutta sitten pirullisen tarttuva progerock-riffi naulitsee kuulijan korvat kivuliaan särmikästä kertosäettä varten, joka on pyörinyt päässäni tätä kirjoittaessa jo viikon päivät. Reapersin kertosäkeen harmoniat ja melodiat ovat ehdottomasti Musen parhaimmistoa.

Sanoituksissa panokset kovenevat ja sotarobotit jahtaavat päähenkilöä. Suuri paha tappaa kaukosäätimillä, ja samalla päähenkilö radikalisoituu.

Kuuden minuutin kappaleeseen mahtuu paljon, ja vaisut säkeistöt ovat aina vain ohikiitävä hetki ennen korvia hivelevää hienoutta. Toisen kertosäkeen jälkeen mennäänkin sitten jo progehtavan belewmäiseen "äänistä koostuvaan" sooloiluun, kunnes ollaankin yhtäkkiä Red Hot Chili Peppersin tunnelmissa yhtyeen basistin Christopher Wolstenholmen heittäytyessä hetkeksi hyvinkin Fleaksi.

Noin neljän minuutin jälkeen kappaleen kuvittelisi jo loppuvan, mutta sitten puikkoihin hyppääkin Rage Against The Machinestaa muistuttava äänipatteristo rymistelemään vielä minuutiksi. Kappale päättyy kitaran kiertoon.

6. The Handler (4:34)

The Handler on jälleen hyvin perinteistä Musea, mutta komppi on riffin ulkopuolella varsin rauhallinen. Tuskin on vahinko, että Dominic Howardin virvelin iskut ovat kuin konekiväärin sarjatulitusta.

Melodiat toimivat, joskin kaikukone tuntuu jääneen Bellamylle päälle säkeistöjen ajaksi. Efekti tuo mieleen raskaan ja nopeutetun version Pink Floydin Us & Themistä. Erillään muista kappale toimisi varsin pätevänä rokkilohkaisuna, mutta kun edeltävä kappale oli mikä oli, tuntui The Handler varsin valjulta.

Kappaleen puolivälin klassisen ja Thunderstruckin välimaastossa vaeltava kasvatuskohta saa varmasti yleisön hyppimään into pinkeänä konserteissa. Väliosaa seuraa myös laulun puolesta mielenkiintoisin kohta kappaleessa, kun päähenkilö vakuuttaa, ettei enää anna muiden määräillä hänen tunteitaan tai tekojaan.

7. [JFK] (0:55)

Ote Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn puheesta 27. huhtikutta 1961. Kennedy painottaa salailun tärkeyttä hallinnossa. Kappale toimii sopivana hengähdystaukona The Handlerin jälkeen. Kennedyn puheen viimeiset sanat kuullaan jo seuraavan kappaleen puolella.

8. Defector (4:33)

Defector oli jo sinkkuna ennakkosuosikkejani albumilta. Vaikka kappale lähtee käyntiin varsin perinteisellä riffillä, on se heti kiipeävän progella tavalla koukuttava. Myös laulumelodiat ovat pirun tarttuvat, ja jokainen laulettu "inciting/society" on erinomainen näyte siitä, miten Musesta on tullut 2000-luvun Queen.

Kappaleen loppupuolen instrumentaaliosuudet ovat myös yllättävän kauniin kuuloisia menettämättä hetkeksikään rokkaavuuttaan. Sanoituksissa päähenkilö on vapaa yhteiskunnan kahleista, ja uho on suurta. Defector päättyy JFK:n sanoihin ja sireenehin.

9. Revolt (4:06)

Sireeneistä sisään soiva kalliope tuo mieleen sirkuksen, josta rock-kitarat vievät välittömästi Bellamyn itseään tutkiskelevan balladin parrasvaloihin. Nostatuksen jälkeen ensimmäistä kertaa kohdattava kertosäe on kuin aivan toisesta kappaleesta repäisty pirteä ysäripoppis.

Revolt on kappaleena vähän kaikkea ja pakka tuntuu olevan kovinkin sekaisin, vaikka Musen tuntien se ei sitä missään nimessä ole. Revolt on enemmänkin hallittu pop-kaaos. Sanoituksissa pyydetään nousemaan kapinaan, jonka seurauksia tutkitaan seuraavassa.

10. Aftermath (5:48)

Pahaenteisessä Aftermathissa kuullaan kaikuja niin Floydin kuin Dire Straitsin ja Jimi Hendrixin perinnöstä. Sota on ympärillä ja Bellamy saa jälleen tulkita herkkiä tunteita taistelemaan väsyneenä. Aftermath on alun synkistelyn jälkeen varsin perinteinen Muse-balladi, joka tuo mieleen melodioiltaan hieman Guiding Lightin Bellamyn tulkinta ja kappaleen loppupuolen äänimaisema tuovat myös vahvasti mieleen Radioheadin OK Computerin.

11. The Globalist (10:07)

Mahtipontinen, yli kymmenen minuutin The Globalist on eittämättä Musen koko uran hienoimpia teoksia. Lännen elokuvan tunnelmista lähtevä kappale kasvaa pikku hiljaa gilmourmaisilla kitaramaalailuilla ja Bellamyn kohtalokkaalla laululla.

Ennen viidettä minuuttia alkaa tapahtua. Kuoro huokailee raskaan riffin taustalla. Musiikillisesti progressiivisen rockin riemuvoittona etenevä kappale lainailee Musen aiemman tuotannon elementtejä Knights of Cydonian riffittelystä United States of Eurasian pianoon. Loppu on upeaa nostatusta kuoron kera, kunnes jäljelle jää vain piano.

Matt Bellamyn mukaan kappale on jatkoa fanisuosikille Citizen Erased. The Globalist kertoo diktaattorin noususta ja tuhosta, maailmanlopusta ja kolmannesta maailmansodasta.

12. Drones (2:50)

Koko albumi päättyy Matt Bellamyn yksin laulamaan, surumieliseen a cappellana esitettyyn rukoukseen, kun yksinäiset sotarobotit lentävät maailmanlopun maisemissa elottoman maan yllä.

Musen Drones on yllättävän rock ollakseen niin toimiva proge-eepos. Soundimaailman rokkaavuudesta osa kiitoksesta kuuluu varmasti myös albumin tuottajalle Mutt Langelle, joka on tuottanut muun muassa AC/DC:n klassikot Highway to Hell, Back in Black ja For Those About to Rock We Salute You. Aiemmat kaksi albumia itse tuottanut Muse olisi silti todennäköisesti päässyt hyvin lähelle tätä soundia ilmankin Langea, sillä järin suurta muutosta aiempaan ei kuulu. Riffit ovat rokkaavia ja tarttuvia, kuten aina. Tällä levyllä niitä on verraten paljon.

Vuosien varrella yhtyettä verrattu useaan muuhun artistiin. Uransa alkuaikoina sitä pidettiin halvan miehen Radioheadina, mikä ei sinänsä ollut kaukana totuudesta. Sittemmin tittelit, kuten "modernin ajan Pink Floyd" ja täysin perustellut Queen-vertailut ovat vaivanneet yhtyeen oman identiteetin löytämistä. Silti viimeistään Dronesin edeltäjä 2nd Law sinetöi Musen soundin niin tunnistettavaksi, että enää ei tarvitse arvailla, mikä yhtye onkaan kyseessä. Ja kyllä, myös Dronesilta löytyy edelleen paljon radioheadmaisuuksia, mutta rehellisyyden nimissä Radiohead ei koskaan rokannut yhtä vahvasti kuin esimerkiksi Reapers. Lisäksi nykyään radiopäämies Thom Yorke tykkää rakennella lähinnä pulputtavia synamaalailuja, jotka Muse päihittää jytäasteikolla 6–0.

Albumina Drones ei ole mullistava Muselle eikä sisällä suurempia yllätyksiä yhtyeen faneille. Se on silti erittäin hyvä rock-albumi progella otteella, joka on täynnä hyviä ja erottuvia kappaleita.

Muse esiintyy keskiviikkona 24. kesäkuuta Provinssirockissa.