Ei ole helppoa ymmärtää, miksi pelisarjasta Hitman tahdottiin tehdä elokuva. Minä ymmärrän sen mielestäni oikein mainiosti, mutta tekijöillä ei ole ollut asiasta hajuakaan: kunhan kuvasivat tavallista tuubaa ja pulttasivat siihen tunnetun tuotenimen. Peleissä nimetön palkkamurhaaja numero 47 surmaa vastenmielisiä rikollisia tyylillä, jonka pelaaja valitsee. Pelaajaa kannustetaan olemaan ovela ja kärsivällinen, läpäisemään peli hillityin, hallituin ottein, niin taidokkaasti, että hädin tuskin edes uhrit tajuavat kuolleensa. Kukaan ei kiellä ammuskelemasta hengiltä kaikkia vastaantulijoita. Siinä nyt vaan ei ole järkeä: se ei viihdytä tai palkitse ja sitä saa tehdä kaikissa muissakin peleissä. Numero 47:n lempinimi on silent assassin, hiljainen tappaja.

Miksi Hitmanista siis pitäisi tehdä elokuva? Jos mielikuvituksella siunatuille käsikirjoittajille (katoava luonnonvara) annettaisiin vapaat kädet, ideoita eeppisen mittaluokan salamurhiin irtoaisi varmasti useamman jatko-osan tarpeiksi. Kussakin elokuvassa pitäisi olla ainakin neljä murhaa. Yhdessä 47 tappaisi jonkun pelottavan vaivattomasti, yksinkertaisesti. Toisessa taas kylmiä väreitä nostattavan monimutkaisesti, käyttäen loogisesti hyväkseen kaikkea välillä bataatti, kondomi ja virtahepo. Kolmannessa dramaattisesti, koska jokin menee pieleen. Ja neljännessä ammuskellen, koska nyt häntä potuttaa! Hitmanissa on samaa potentiaalia kuin Saw ja MacGyver –sarjoissa. Katsojat pitäisi saada kiinnostumaan siitä, mitä pirua se 47 nyt, Hitman kuutosessa keksii.

Sitten 1. elokuvaan. Se on roskaa. Timothy Olyphant on surkea valinta nimirooliin. Pullamössöpoikana hän ei vakuuta kylmäverisenä tappajana ja jäykkänä näyttelijänä hän ei vakuuta siitä, että 47 tahtoo pohjimmiltaan tehdä niin kuin on oikein. 47 on periaatteessa puutteessa elävä psykopaatti. Hän tappaa kenet tahansa, jos kasvoton tietokoneääni niin pyytää. Kun homma menee pieleen, hän tappaa kasapäin poliisejakin (tämä häiritsi minua myös klassikossa Leon). Kun 47 törmää juoneen jotenkuten liittyvästä syystä himokkaaseen prostituoituun (Olga Kurylenko), hänellä alkaa luultavasti jöpöttää. Salaperäisen organisaation lapsesta asti kasvattama antisankari on varmasti neitsyt, joten ymmärrettävästi hän jättää pari heppua eloon silloin, kun tappamista tuhmana pitävä nainen katsoo. 47 ei silti ihmeemmin innostu, vaikka eukko kiehnää pelkät pikkuhousut jalassa? Muistellen leffan 40v ja Neitsyt mietelauseita, 47 selvästikin on nostanut t**sun jalustalle.

Kaksi kertaa leffa kiusoittelee sillä, että tappajamme olisi mielikuvituksellinen. Eka juttu on huvittavan epäkäytännöllinen. Toinen kohtaus on kiva, mutta ohi nopeasti. Noin muuten kyse on vain siitä, että tämä koomisen nolo äijä, jolla on iso viivakooditatuointi kaljussa päässään, on maailman paras murhaaja, jota ei nähdä koskaan missään, mutta jonka kaikki tekoset ovat kuitenkin kyttien tiedossa. Kuten kymmenissä ellei sadoissa vastaavissa johonkin perustuvissa leffoissa, päähenkilö nähdään leipätyössään vain sen aikaa, että hän joutuu niiden jahtaamaksi, joihin hän luotti. Timppa Olifantti suojelee naistansa ja juoksee pakoon itseäänkin koomisempia kaljupäitä, interpolia ja Venäjän salaista palvelua. Juoni liittyy Venäjän presidentin murhaan, jos se jotakin kiinnostaa.

Hitman on huonosti näytelty ja huomattavasti tylsemmin kuvattu, kuin mainoskampanjan perusteella odotin. Elokuvaan upotetut 70 miljoonaa dollaria eivät näy oikein missään: kyse voisi olla tv-sarjasta, ellei väkivalta olisi kohtalaisen raakaa. Toimintakohtaukset ovat peruskauraa, jota syö suruunsa. Vaikka juoni on tavanomainen ja täynnä aukkoja, sen kuljettamiseen on päätetty käyttää enemmän aikaa kuin aivottomien räiskintäleffojen käsikirjassa suositellaan. Takalisto puutuu tappavan tehokkaasti. Likimainkaan huonoin koskaan tehty videopelileffa Hitman ei ole ja juuri tästä tulee yksi tähti. Niille huonommille saa sentään nauraa enemmän.