Yrjö-setä ohjasi jatko-osan kirjoittamalleen hitille Babe - urhea possu. Sitten hän ryhtyi tehtailemaan steppaavista pingviineistä kertovia Happy Feet -elokuvia. Muutama hereillä ollut aikuinen jäi tuumimaan, että hetkinen, hyväksikäytetty pinkki puudeli taisi olla prostituoitu? Ja miekkavalaiden hyökkäys itseasiassa oli hemmetin jännittävä. Eikä pahinkaan huumetrippi vedä vertoja noille katkarapukohtauksille! Kaikille muille tulee yllätyksenä se, että George Millerin sisällä on asunut koko ajan Perkele ja kaikki Helvetin voimat. Alkuperäisen Mad Max -trilogian ohjaaja on suunnitellut neljättä osaa 17-30 vuotta riippuen siitä keneltä kysytään.

Purukumilla koossa pysyvä pöllähtänyt Skeletor hallitsee kaupunkivaltiota Australiassa maailmanlopun jälkeen. Hänen kätensä lepää vesihanalla, joten häntä rakastetaan kuten diktaattoreita rakastetaan. Charlize Theron näyttelee hänen luotettua sotapäällikköään, joka lähtee livohkaan mukanaan kaikki morsiamet, joista muutama on raskaana. On aika kaivaa Attak Trak (TM) ja Road Ripper (TM) lelulaatikon pohjalta ja painua perään talla pohjassa. Uskonnollisen kiihkon valtaamat albiinosoturit ovat niin motivoituneita palvelemaan herraansa, että jahtiin osallistuu jopa huonokuntoinen heppu. Hänen veripussiaan näyttelee Tom Hardy.

Kymmenet piikikkäät ja panssaroidut autot kaahaavat autiomaassa kolaroiden ja räjähdellen. Ukkelit hyppelevät toisista toisiin huonolla menestyksellä. Konnien moraalia kohottaa tulta syöksevää kitaraa rämpyttävä artisti. Onko tuo hiekkamyrsky? Näyttelijöitä ei heitetty tornadoon, mutta niin suuri osa stunteista on aitoja, kuin mahdollista on, ja se näkyy. Naurettavien lelu-ukkeleiden mielipuolinen kohellus tuntuu todelliselta. Miller makeilee makeilematta. Kaaos on tasan niin sekavaa tai selkeää kuin hän haluaa. Hän ei peittele mitään tärisevällä kameralla, eikä vaihda lajityyppiä animaatioksi virtuaalisella kameralla. Mad Max 2: Asfalttisoturi on yhä keskitasoa kovempi pätkä, mutta lukemattomien kloonien jälkeen saattaa olla vaikea ymmärtää, miksi itseään kunnioittavat kriitikot ylistivät sitä 1981. Koe Mad Max: Fury Road ja tunne totuus.

Hauska mainoslause "What a lovely day" on kahta iskevämpi, kun aivopesty konna ilmaisee sillä olevansa valmis kuolemaan myrskyssä, joka on raamatullisempi kuin Hollywood-jumalan viralliset teot (tyyliin Exodus: Gods and Kings). Jos tunteellisesta idiootista aivopestään fanaatikko, vika ei ole kyvyssä tuntea. Näköjään koko tarinan tunnelataus voi lähteä rakentumaan tälle pohjalle. Konnat ovat niin herkullisia, että he palauttivat uskoni poikien action-figuureihin: monien keijunukkevuosien jälkeen saatan hankkia Skeletorin, Oiva Lohtanderilta näyttävän rappioläskin ja kaikki, jos yksityiskohdat ovat tasoa McFarlane Toys. Pinta olisi vain pintaa, ellei se symboloisi uskonnollisen fanatismin, kapitalismin ja sovinismin epäpyhää liittoa. Luuranko-paavilla ovat kauppasuhteet kunnossa naapurikaupunkien kanssa ja tosiaankin, leffa kertoo pillujahdista.

Mad Max on - myös Hardyn tulkitsemana - kulkuri, joka tekee oikeita päätöksiä eksyttyään väärään paikkaan. Theronin hahmo on ensimmäisellä puoliskolla aktiivisempi päähenkilö. Käsipuoli tuittupää Theron pitäisi tyttörekan käynnissä itsekin: ylimääräinen tyyppi on avuksi, mutta siihen ajatukseen otetaan etäisyyttä, että kanat tarvitsevat miestä. Oikeille naisille allergista saattaa vähän jopa itkettää. Maxin isoin kontribuutio juontuu siitä, miten hyvin hän tuhoutuneen maailman luonteen ymmärtää. Olemme ehkä huomanneet, ettei kaikki oikeastikaan ole hyvin. Loppuvaiheen sanomaa on mahdollista lähestyä eri tavoin (esimerkiksi Australian jyrkän maahanmuuttopolitiikan muistaen). Jäin melankoliseksi ja mietteliääksi. Happy Feet palasi mieleen. Happy Feetissä ihmiskunta ymmärtää, mitä sen olisi jo pitänyt ymmärtää, ja toimii oikein. En tuolloinkaan kokenut, että Miller yrittää lässyttää kirkkain silmin, vaan aistin sarkasmia. Ison maailman asiat ovat monimutkaisia, mutta joskus oikea ratkaisu voi tuntua turhauttavankin helpolta. Kärkevä toimintafantasia – aikuisten satu – on oikea tapa maistella moisia mietteitä.

Leffa on vahvimmillaan ujuttaessaan informaatiota toimintaan, eli paisuttaessaan tarinaa dialogin luomaa kuvaa suuremmaksi puhtaasti tyylin ja tunnelman keinoin. Auto tai useampi oli käynnissä joka kerta, kun kyynelehdin. Hitaammat vaiheet eivät olisi asiayhteydestä irrotettuna erikoisia, mutta mitään turhaa elokuvassa ei ole ja tämä sinetöi tuomioni. Mad Max: Fury Road on - Asfalttisoturin tavoin - yksi kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Rumuus ei juuri kauniimmaksi muutu. Vaikka moderni katsoja tiedostaisi Asfalttisoturin ansiot, yllättyisin, jos hän ei jollain tasolla ajattelisi, että se leffa on niin huono, että se on jo hyvä. Eikö parhaisiin puoliin muka lukeudu se, että pahan nahkahomoklaanin julmin jätkä on kiljuva punkkari, joka pomppii perse paljaana? Fury Road on täydellinen jatko-osa, joka on aivan yhtä hullu ja anarkistinen kuin taiteilijan nuoruuden työ, vaikka viinimäisesti kehittynyt mestari ilmaisee nykyään vaivatta, mitä hän ajaa takaa. On tuomiopäivä! On Yrjö Myllärin nimipäivä. Halleluja.