Murhat laskettiin tuhansissa ja muut väkivallanteot kymmenissä tuhansissa New Yorkissa vuonna 1981. Negatiivisuus ruokkii itseään, toteaa draamajännäri Väkivallan vuosi (A Most Violent Year), jossa suurin roisto on ilmapiiri. Oscar Isaac näyttelee öljykauppiasta, joka uskoo pärjäävänsä rehellisin keinoin. Iso kiinteistökauppa on kiikarissa. Pankki on luvannut rahoittaa. Harmillisesti alaa riivaavaan korruptioon keskittyvä syyttäjä on ottanut hampaisiinsa hänet. Samaan aikaan hänen säiliöautojaan ryöstetään ja maalaisjärki sanoo, että kilpailijalla on sormet pelissä. Ammattiliitto tahtoo aseistaa kuskit, mikä tuskin lisää hymyjen ja halien määrää. Kauppias koettaa pitää firman pystyssä ja säilyttää kunniansa ja olla hyvä, empaattinen työnantaja, mutta maine on jo menossa. Sitä ei tarvitse kuin kylkeä kääntää ja pimeä puoli on heti viettelemässä, vaimokin kun on gangsterille sukua.

Isaac on karismaattinen kuin nuori Al Pacino, joten mieleen palasi väkisinkin Kummisetä. Toivoin jo varhain, ettei tarinasta löydy kohtausta, jossa Vito Corleone kysyy kauppiaalta "mikset tullut luokseni heti". Kauppiaalla on kirkkaampi mieli kuin useimmilla meistä. Hän pyrkii nielemään kiukun, eikä hän tahdo kostaa, vaan palata arkeen. Huvikseen hän ei jeesustele, eikä hän hyväntekeväisyyttä harrasta, vaan kunnianhimo on ajava voima. Häntä ei verrata läpimätiin konniin, vaan osuvammin hälläväliätyyppisiin lähimmäisiin, jotka ovat valmiita mukautumaan ilmapiiriin. Elokuvan vahvuuksiin lukeutuu sivujuoni, jossa valitettavan vähä-älyinen duunari ei tiedä, miten toimia pahassa maailmassa. Tarinan moraali jää pikantisti hämäräksi. Pureksittavaa riittää muillekin kuin yksityisyrittäjille, joiden elokuva tämä itsestäänselvästi on.

Väkivallan vuosi ei ole Kummisetä, vaan "hillitympi Kummisetä". (Tämä ei ole puhdas kehu, onhan mm. hedelmän poikittain suuhunsa tunkevassa bulldog-Brandossa puolensa). Järjestäytynyt rikollisuus on muodoton uhka taustalla. Elokuva silti muistuttaa klassisia mafiatarinoita, joissa myöskin pelataan markkinoiden hallinnasta hyvän ja pahan rajan hämärtyessä. Mafiakamaa opettavaisena pitävä rappioräppäri on eri mieltä ja tuomitsee leffan kuolettavan tylsäksi. Otsikko ei ole lupaus provosoinnista, vaan runtelevinta on henkinen väkivalta. Elokuva on hidas. Kärsivällisyyden se palkitsee, eikä ainoastaan fiksulla kokonaisuudella, vaan myös punnitulla määrällä elokuvamaisen kätevää kiihkoilua, joka kerrankin tuntuu joltakin.

Isaac on nähty mm. kiljuvana nilkkinä ja hipsterinä. 80-luvun liikemieheksi puettuna hän näyttäytyy maskuliinisena vanhan koulukunnan tähtenä. Hahmo pitää työntekijöilleen puheen pitkän katsekontaktin merkityksestä, ja Isaacin itsensä poraava tuijotus on sisältöä täynnä, värähtelipä naama tai ei. Kenties koska vaimoa näyttelevällä, aina luotettavalla Jessica Chastainilla on Kleopatran nenä, kehitin tarpeen nähdä Isaacin roomalaisen kenraalin roolissa – mutta tämän jälkeen kaikki kelpaa. Kauppiaan ja turhautuneen ja kyynisen vaimon välit ovat epämukavan kalseat. Hahmoilla on niukasti syitä hymyillä, mutta tarvittava määrä inhimillisyyttä nousee esille siilipuolustuksen altakin.

Tämä on se oikea elokuva, jota olen kaipaillut solvatessani joka toista tekelettä fanituotteeksi tai kesäteatteriksi. Tämä kelpaisi jopa 70-luvun aikuiselle. Ohjaaja J.C. Chandor väsäsi viimeksi runolliseen kuvastoon tukeutuvan taide-elokuvan All is Lost. Yhtä rautaisella itseluottamuksella on rakennettu puhelias teos, joka hienovaraisemmin marinoi katsojan kolkolla tunnelmalla. Chandor luottaa katsojaan. Hän melko selkeästi yrittääkin tehdä vanhan ajan elokuvan, mutta kyse ei ole hatunnostosta, vaan päähenkilön luonne antaa tarinalle oman identiteetin. Amerikkalaisen unelman varjopuolet ovat helpompia ymmärtää omista lähtökohdista kuin viihteellisempien teosten aikana, jos pahuutta symboloi virnistelevä De Niro tai räkyttävä Pesci.