Opimme juuri, että Disney suunnittelee kahta Jaakko ja pavunvarsi -elokuvaa, vaikka tuoreehko sellainen toiselta studiolta floppasi. Kohautimme olkapäitä, pyöriihän Suomessa kaksi Disneyn Tuhkimo-elokuvaa, joista toisessa Jaakkokin esiintyy. Into the Woods perustuu 80-luvun lavamusikaaliin. Standardienmukainen puhelaulukohtaus esittelee pienen kylän, jossa Tuhkimo, Jaakko, Punahilkka ja kumppanit asustavat. Ensimmäinen ajatukseni sanasta sanaan: enää 40 vuotta yhtä ja samaa paskaa, tai 20, jos palautan megapussit ruokavaliooni.

Satuja sotketaan sekaisin. Keskiössä on leipuripariskunta. Kirous on tehnyt miehestä tuhkamunan. He pyrkivät löytämään metsästä saduista tuttuja asioita, koska ne auttavat kumoamaan kirouksen, tai niin väittää noita, joka munat tuhkasi. Ikäraja on matala, mutta tarina on suunnattu aikuisille. Silloin kun sadut lapsia ja lapsenmielisiä kosiskelivat, ne kertoivat mm. tosirakkaudesta ensisilmäyksellä. Aikuisten versiossa Tuhkimo ei pakene tanssiaisista siksi, että taika haihtuu, vaan koska "taika" hänen ja prinssin välillä ei välttämättä ole kestävää, eikä hän tiedä, mitä hän haluaa. Ehkä tällainen piristi vuoden 1986 aikuista, joka tahtoi katsoa Platoonin tai Top Gunin penskojen kinutessa Halinallet kakkosen näytökseen. Nykyään, Shrekin ja Frozenin jälkeen, satujen kyseenalaistaminen on osa satuja. Into the Woods on kesäteatteriversio moderneista satuelokuvista.

Puolustin puolitanassa ohjaaja Rob Marshallin kritisoituja töitä Nine ja Pirates of the Caribbean 4. Nyt ei pysty. Setä koettaa kääntää teatterin elokuvaksi huomioimatta taidemuotojen eroja. Pavunvarren takaa löytyvät jättiläiset on toteutetty vaisummin kuin 60-luvun halpatuotannoissa: niistä nähdään vilauksia ja Jaakko väittää kokeneensa elokuvamaisia seikkailuja. Lavasteet ovat yksityiskohtaisia, mutta eivät niiden edessä suurpiirteisesti kukkoilevat kyvyt tarvitse kuin pahvilevyn puun kuvalla. Kunhan hyväksymme teatterimaisuuden, näyttelijät ovat karismaattisia. Taidehomosteleva kriitikko rukkaisi arvosanaa ylös, jos lavasteet olisi jätetty kokonaan pois (tyyliin Dogville).

Noitaa näyttelevä Meryl Streep vangitsi huomioni. Muistin, että katson elokuvia vapaaehtoisesti. Höynähtäneisyys on hilpeästi hallinnassa ja Streepin luontainen voima luo pinnan alle historiaa; mysteerin. Hänen omistautuneimmalle hetkelleen tirautin jopa kyyneleen, vaikka kohtaus tuli tyhjästä muiden käänteiden tavoin. Se auttoi, että tuolloin mestarisäveltäjä Stephen Sondheimin puurosta löytyi 10 herkkää nuottia.

En lakkaa ihmettelemästä, miten epävireistä riimittelyä ammattilaisten biiseihin voi lipsahtaa, mutta lyriikoiden kuuntelu pitää kyllä hereillä. Punahilkka tapaa Johnny Deppin näyttelemän lipevän furrysuden, joka laulaa: "heipä hei, pikku tyttö - tämäpä on tavallista mehevämpi, herkullinen - et kai ole kiireinen?" Sana "lush", jonka suomensin "meheväksi", tarkoittaa myös "seksikästä" riippuen asiayhteydestä ja Depp painottaa sanaa ("llllush..."). Myöhemmin Punahilkka laulaa tähän tyyliin: "hän sai minut innostuneeksi ja pelokkaaksi, kun hän pyysi peremmälle, kasvoillaan se sairaalloinen hymy. Synkän ja limaisen polun päässä on salaisuuksia, joita en koskaan halua oppia". Vai niin.

Tuokin sivujuoni kulkee käytännössä niin, että koska katsoja tietää mitä sadussa tapahtuu, elokuva ei näytä mitään, mikä olisi vaatinut vaivannäköä, vaan leikittelee tietämyksellämme. Ehkä hymyilemme. Sivujuoni unohtuu. Lopuksi hahmot pakotetaan yhteen ja osa heistä tempaisee tyhjästä uusia ajatuksia, jotta sanoma vaikuttaisi yhtenäiseltä. Ei esimerkiksi siinä väittämässä vikaa ole, että pahikset voivat olla oikeassa ja hyvikset väärässä, mutta jos katsojan on tarkoitus vaikka vain nyökätä, väittämää kannattaisi alustaa muutenkin kuin esittämällä kaikki hahmot riemuidiootteina, joiden elämä hajoaa, jos lehti tippuu puusta. Tralalaa, linnut nokkivat silmät pahikselta epädramaattisesti ohimennen, o sole mio, mutta on heissäkin hyviä puolia, sta nfronte a te, mutta tapetaan yksi.