Mokoman edellinen kokopitkä oli bändin aggressiivisin yhteenotto. Tuore kiekko ottaa yhden askeleen eteenpäin ja kaksi takavasemmalle. Rässimetalli saa reilusti potkuvoimaa kuolon-ja blackmetallin parhaista paloista. Selkokieliset lauluosuudet ja suomirokki-kertsit tasapainottavat kokonaisnäkemyksen ulos mustan kuoleman karsinasta. Levyn kuolonkorinat ja bläkkistripit ovat maukasta sohimista. Miinusta kertyy rokkikertosäkeiden ja kevyemmän kurituksen aiheuttamasta tappamisen meiningin laantumisesta. Mokoma saa juuri saaliin tähtäimeen ja terä sivaltaa, kunnes Annala innostuu vetämään hittikertsit. No, ei hitissä mitää vikaa mutta onnistunut tappomeininki jää puolitiehen.

Kiekon avaava Sinä Riität on hyvä esimerkki rajumman paalutuksen ja keventävien ainesten veljessodasta. Toisaalta läpi kiekon skebasoundi on murean maukasta ja rosoisen raapivaa. Mutta välillä rokkikertsi kaipaisi rajumpaa riekkumista. Nujerra Ihminen ottaa mustan kuoleman kyytipojaksi, namia. Veriveljet onkin jo täyttä korpimetallia, armoton Slayer-ryöpytys kuolon kosketuksella...kunnes Entistä Ehompi innostuu lähes slovariksi. Sarvipää kaipaisi vokaaliosastoon lisää örkkiasennetta. Irvikuva on päivän nopein. Ammu Hautaa Ja Vaikene on kiekon vakuuttavin tekele. Armoton rässin ja kuolon musta messu toimii ja kyykyttää jokaisella osa-alueella. Kokonainen albumi tätä herkkua, kiitos.


Parissa viisussa Annalalta loppuu ääni, mustan kuoleman julistus on vaativa urakka. Pääosin thrash-metallin ja death-metelin liitto toimii, kevyemmät kertsitkin tuovat mukavasti sävyjä. Toisessa vaakakupissa painavat levyn lievä hajanaisuus ja tylyn runttauksen vastapainona kuultavan rauhallisemman luennan suuret metallipitoisuuden vaihtelut. Allekirjoittanut olisi mielellään kuunnellut kokonaisen kiekon Mokoman kuolonmessua. Mokoma kuulostaa kuitenkin itseltään, parin levyn takainen Mokoma kohtaa tylyn rässikuoleman. Joka monttua kaivaa, tehköön sen kunnolla ja sopivalla hartaudella. Mokoma jättää kuopan peittämättä.