Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service) nostaa hattua pöhköille agenttijännäreille. Veikkaanpa, että hoksaat jujun jo ennen, kuin sankari ja konna keskustelevat ja virnistelevät nykyleffojen liialliselle vakavuudelle. "Kingsman" on herrasmiesagenttien salainen järjestö. Heillä on pelit ja vehkeet kuin vanhan ajan Bondilla. Tuttujen agenttitarinoiden tyylikeinoihin ja kliseisiin viitataan selkeästi ja hienovaraisemmin. Viimeistään kun Bondin nimi mainitaan, lyöt kämmenellä otsaa ja naurat, että pahkeinen, tämähän on tribuutti! Hahmot sanailevat myös, ettei tämä ole sellainen leffa, jollainen tämä on, joten - ihan sama.

Colin Firth on rotuvalio. Jos hän tuikkaisi venäläistä ja heidän lapsensa kiinalaista, varmasti lapsenlapsikin olisi brittiläinen sarkasmimyyrä, joka artikuloi älykkäästi tyylikkäässä puvussaan. Katsoisin mielelläni Mooren tai Brosnanin ajan Bondin, jossa Firth näyttelee Bondia samalla tyylillä kuin hän näyttelee agentti Galahadia tässä filmissä. Jäykässäkin Firthissä on miestä tarpeeksi, joten ilahduin, kun ohjaaja Matthew Vaughn sähköisti sedän. Firth huitoo kuin kung fu -mestari mm. sateenvarjon kanssa ja kiihkoilusta saa selvääkin. Harmi, ettei Galahad ole päähenkilö.

Puolet ajasta hukataan nuorten agenttien värväykseen. Kakarat on vuoltu samasta kuivasta tukista. Nuorisorikollinen ja kiintiötyttö selviävät irrallisista vauhtihaasteista kavereiden mokaillessa. Nykytyylisissä nuorten aikuisten tarinoissa tyyliin Nälkäpeli ja Outolintu värväys on ristiriitainen prosessi. Tässä leffassa kyse on: värväyksestä. Vain Vaughnin kuvakerronta lykkää hetkeä, jona puuro palaa pohjaan. Tylsät hahmot eivät tarvitse edes naamaa, kun jotakin odottamatonta ja tyylikästä tapahtuu. Odotin ahneesti seuraavaa jekkua - ja kärsivällisesti tarinan oikeaa alkua.

Kakara tutustuu "salattuun maailmaan", joka on sama maailma kuin muissa leffoissa. Voi haukotus. Toisin kuin Firthin sielukkuus antaa olettaa, hänestä ei kehity todellista isähahmoa rikolliselle. Muut ihmissuhteet ovat vielä ohuempia. Maailmantuhoamisjuoni etenee etanavauhdilla ajanhukan välissä. Samuel L. Jackson tekee erään uransa rasittavimmista suorituksista sössöttävänä megalomaanina. En muista, oliko se Jackson vai Firth, joka ironisesti viisasteli, että agenttijännäri on niin vahva, kuin on tarinan konna, mutta Jacksonin kunniaksi huuleni muodostivat sanat "ei jumalauta". Jättiläiskalmarien silmäniskut ovat hienovaraisempia ja keskimäärin vähemmän itsetyytyväisiä kuin tämän teoksen.

Se on vissi, että herrasmiesleffa ansaitsee minimissään 2 tähteä, jos omintakeinen toiminta ja yksikin näyttelijä tykittävät. Painotan sanaa herrasmiesleffa. Koeta nähdä mielessäsi kaamea ämmä. Se ilkeä, nalkuttava lehmä jakaa kaikille haisevaa rasiaansa. Aviomies saapuu kotiin. Selkeä herrasmies! Hän tosin alkaa hakata vaimoaan. Verta roiskuu seinille. Luu napsahtaa poikki. Lapset nauravat. Humppa soi taustalla. Kun nainen on kasa tärisevää jauhelihaa, mies ymmärtää oikein hyvin, että hän meni liian pitkälle. Ei mutta helkuta! Mies muistaa nauttineensa oluen. Hän ei ole vastuussa känniraivosta, joten hänen puolestaan asia oli tässä. Nauretaan yhdessä! Oikeus on tapahtunut!

Kingsmanista ei löydy tuota kohtausta, mutta Kingsmanista löytyy vastaava kohtaus. Siihen verrattuna muut esimerkkini kyseenalaisesta sisällöstä eivät ole mainitsemisen arvoisia. Yksi tähti. Halutessasi voit kutsua minua kaksinaismoralistiksi. Kun moraaliton leffa sytyttää, väitän sen olevan satiiri (tms.) ja uskon itseäni vilpittömästi. Jos koen elokuvan olevan viharikos, se oli siinä: menetettyäni kaiken kunnioituksen elokuvaa kohtaan, saatan tuijottaa vartinkin teatterin kattoa. Kingsman ei ole ainoa Mark Millarin sarjakuvaan perustuva leffa, joka iski hermoon: Wanted oli vastaava elämys.