Klassisen musiikin pauhu kommentoi alppimaisemien jylhyyttä. Mytologisia ulottuvuuksia omaava sota on jälleen syttymässä: ämmä suuttuu äijälleen. Äijä ei tajua. Ämmä ottaa tehtäväkseen murskata äijän itsetunnon. Ämmä värvää muukalaiset tueksi ja koska hän on se, joka määrittelee ongelman, hänen itsekeskeisyyttään ja pahansuopuuttaan ei kritisoida. Voi parkaa. Lisää maisemia ja musiikkia.

Turisti (tunnetaan myös nimillä Turist ja Force Majeure) on luontodokumenttimainen ihmissuhdedraama, jota voidaan kutsua komediaksi ja jopa jännäriksi. Tavallinen ruotsalainen perhe lomailee hiihtokeskuksessa. Kersat vähän kiukkuilevat. Kommunikointi on minimaalista. Se on pelottava tilanne, kun lumivyöry vaikuttaa tulevan päälle. Miten pitäisi reagoida? Olisi ihanaa, jos uros heittäytyisi lumivyöryn eteen ja kantaisi perheen turvaan ja puhuisi rauhoittavia lempeällä baritonilla; sekin olisi jees, jos narttu pitäisi tällaiset fantasiat omana tietonaan.

Elokuva on satiiri, joka nälvii sukupuolia melko tasaisesti kokonaisuutta ajatellen. Lumivyöry haihduttaa harhan, että parisuhteesta löytyy karpaasi. Miehisestä näkökulmasta konflikti on tämä. Naisellisesta näkökulmasta eheytymisprosessi voisi alkaa, jos mies myöntäisi totuuden. Älyllisestä näkökulmasta tyhmän miehen kriisinhallinta on siedettävämpää kuin naisen. Jos pääsi on pieni, on terveellistä lakaista maton alle muisto omasta mokasta harvinaislaatuisessa tilanteessa. Nainen käsittelee traumaansa glorifioimalla kykynsä seisoa paikoillaan ja demonisoimalla miehen, joka ei ole Batman Bin Suparman, tai edes myönnä, että naiset ovat aina oikeassa.

Naiset ovat yleensä oikeassa. Valittu miljöö tekee tarinasta persoonallisen ja niin edelleen, mutta avainkohtaus johtaa lievään tasapainohäiriöön. Normaalitilanteissa onnettomuus ei ole lumivyöry, vaan mies, jolle kaveri toi Virosta pirtua. Kun nainen sellaisen onnettomuuden jälkeen yrittää silpoa miehen sielun naisellisella tunneälyllä, hyökkäys on reilumpi kuin elokuvassa, jossa yksinkertaista ruotsalaista pehmoisiä kidutetaan. Keskittyessään kritisoimaan miestä, koin elokuvan kritisoivan naista, koska uskon empatiaan ja anteeksiantoon.

Kaikesta huolimatta sekä naispuolinen pässi että miespuolinen lammas ovat sympaattisia elukoita. Näyttely on vahvaa varsinkin kohtauksissa, joissa itsehillintä pettää ja soopaa tulee sydämestä. Hädästä miehen itsepetos ja naisen julmuus juontuvat. Pusuhali. Koomisen majesteetilliset tyylivalinnat ja toisinaan etäälle asetettu kamera tekevät näkökulmasta ulkopuolisen, tarkkailevan. Kulmiaan nosteleviin muukalaisiin on helppo samaistua. Punapartainen mies ja hänen lapsimorsiamensa ehtivät olla sen verran mukana, että heitäkin sivalletaan. Partajussilla on aivosolu tai kaksi, joten hänelle pienet piikit tekevät vain hyvää. Hänen myötään elokuva maistuu vähemmän vammaisen potkimiselta.

Päähenkilöiden ollessa oman pienuutensa vankeja, elokuvalla on vaikeuksia kehittää tarinaa yli tietyn pisteen, mikä näkyy laahaamisena. Kahdesta lopetuksesta ensimmäinen saisi jäädä ainoaksi. Joka tapauksessa pidin näkemästäni. Kuvittelin eläväisesti itseni kolmanneksi pyöräksi, joka aikansa kuunneltuaan puhkeaisi monologiin, joka saisi muut katsomaan toisiaan omituisina ja täten lähentäisi heitä. En tämän jälkeenkään ole nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja ymmärtääkseni, miten ihmiskunnan enemmistö onnistuu lisääntymään.