Toinen maamme isojen synttäreiden aikaan valmistunut sotaelokuva sijoittuu niiden kattavammin käsiteltyjen kärhämien aikaan. Tali-Ihantalan taistelussa Natsi-Saksan tukema Suomi saavutti merkittävän torjuntavoiton Venäjän armeijakunnasta. 50 000 suomalaista ja kolme kertaa enemmän venäläisiä taisteli Karjalankannaksella tuhoisassa tykkitulessa. Joku voisi väittää, että olisi kaikkia Suomen puolesta taistelleita kohtaan väärin, jos elokuva Tali-Ihantala 1944 kertoisi yhdestä miehestä tai pienestä ryhmästä sankareita. Niin dramaattisessa tapahtumassa kuin sota on väistämättä lukemattomia päähenkilöitä lukemattomine tarinoineen. Miksei siis myös sotaelokuvassa?

Ohjaajat Åke Lindman ja Sakari Kirjavainen eivät niinkään todista sitä, että kymmenet päähenkilöt ovat huono juttu, kuin sen, että kaksikaan sekundaohjaajaa ei vastaa yhtä ammattilaista. Tali-Ihantala 1944 on idean tasolla näytelty dokumentti, joka kertoo yksittäisten sotilaiden toimista lähinnä taistelutilanteissa. Traagisia ihmiskohtaloita kuvataan vain käytännön pakosta. Yksi sotilas ehtii surra kun veli kuoli, toinen ehtii sanoa, että järki menee. Osa pojista saattaa olla aika velikultia, mutta kehenkään emme jää pidemmin tutustumaan, sillä dokumentoitavaa on paljon. Teemaan oikeastaan sopii se, että taistelukohtauksia kuvataan ihan miten sattuu: eivätpä oikeat sotilaatkaan mitään hidastuksia ja villejä kamera-ajoja pääse todistamaan.

Dokumentit ovat useimmiten totta. Tali-Ihantala 1944 ei ole totta kuin muutamissa mustavalkoisissa kohtauksissa, loput ajasta saamme nähdä kiltisti sanottuna vaihtelevaa näyttelijäntyötä. Joihinkin kohtauksiin on palkattu ilmeisesti kesäteattereiden yleisöä. Näyttely on usein niin jäykkää, niin surkuhupaisaa, että on vaativaa ajatella vieressään istuvan vanhuksen tunteita ja olla hohottamatta ääneen. Elokuvassa kun ei myöskään niitä kymmeniä tuhansia sotilaita nähdä, tuo se usein mieleen Kummeli Storiesin sotaleikit ja Monty Pythonin Hullun Maailman kookospähkinähevosineen. Pakonomainen vinkaisu pääsee jo kurkusta, kun onnettomasta ylinäyttelystä siirrytään äkisti kuvaamaan suuria suomalaisia sotilasjohtajia, joista erästäkin "näyttelee" Pirkka-Pekka Petelius. Apuva!

Sitten taas toisaalta, välillä nähdään hyvinkin kelvollisia kohtauksia. Koska päähenkilöt vaihtuvat usein tyystin, on muutamia tiiviitä tunnelmia ja hyviä näyttelijänsuorituksia helppo arvostaa, vaikka edelliset tyypit olisivat lukeneet suoraan paperista. Väkevimmilläänkään elokuva ei erityisen dramaattinen ole, mitä se ei toki edes yritä. Tali-Ihantala 1944 on tehty ikään kuin puolustusvoimien mainokseksi. Sota on ikävä juttu, toki. Kavereita kuolee. Siellä voi sattua ikävästi. Joka viidestuhannes sotilas voi siellä vähän pelätäkin. Mutta kyllä mies pärjää! Kunhan luottaa siihen, että kaverit ovat vierellä ja esimiehet tekevät kaiken aina oikein, voi kenestä tahansa tulla sankari. Elokuvan sanoma on kutakuinkin tämä.

Tali-Ihantala 1944 on kaksi pitkäveteistä tuntia poikien sotaleikkejä. Metsässä juostaan ja tankit rullaavat ja jännää on varmasti ollut paikan päällä, kuvauksissa. Räjähdykset taitavat olla ohjaajille jonkinlainen fetissi, sillä elokuvassa jytisee koko ajan, uuvuttavissa määrin, jatkuvalla syötöllä, taas ja taas, välillä hienostikin. Ei ole kyse siitä, jytisikö oikeissa tapahtumissa minkä verran – varmasti jytisi enemmänkin. Se on puhtaasti tekijöiden valinta, että mättäiden lentelyihin ja puiden pirstoutumisiin ja tankkien tuhoutumisiin käytetään runsaasti aikaa samalla, kun sotilaat vapautensa ja perheittensä asialla jäävät pelkiksi statisteiksi. Tali-Ihantala 1944 ei kunnioita sotien veteraaneja, ei todella. Se kuvaa värikuulamatsin keskelle joutuvina puunaamoina heidät, jotka ovat varmasti jokaisen suomalaisen mielestä ansainneet tulla kokonaisina ihmisinä ikuistetuiksi.