Liam Neesonin eläkerahastosaagan kolmas episodi tekee maksavista asiakkaista Piraattipuolueen kannattajia. Kameramiehinä toimivat ohjaajan hajulla houkutellut kärpäset, jotka taltioivat 2-3 sekuntia tyylikästä toimintaa, joka sekin on leikattu 5-6 osaan. Varsinaiset mokat tapahtuvat tarinapuolella. Ketään ei kidnapata. Tämä on Neesonin vaatimus. Hän (jos syöt jotakin, nielaise ennen kuin jatkat lukemista) arvostaa katsojien älyä. Huippu-uusi juoni on se, että Neeson lavastetaan murhaajaksi.

Kyttiä kuritettuaan hän tappaa arviolta 13 siviiliä takaa-ajossa, joka on niin sekava, että taitava leikkaaja voisi sarkasmin puuskassa pistää paremmaksi editoimalla yhteen puolen sekunnin välähdyksiä yksityisautoilusta ja otoksen, jossa pahvilaatikkoa potkaistaan. Ohjaajalla ei ole sen vertaa draamantajua, että hän hoksaisi vetää henkeä ns. huipentumien jälkeen. Neeson vaikuttaa kuolevan pari kertaa - mutta sitten hän käppäileekin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Neeson mukamas tutkii tapausta. Käytännössä hän kikkailee yli puoli tuntia keksiäkseen tapoja sanoa tyttärelle moi muuten vaan. Kun hän muistaa, että tyttären poikaystävä väänsi rautalangasta, mitä tytär tekee joka ikinen päivä, hän lähettää apurinsa vihjaamaan tyttärelle, että kannattaa taas tehdä sitä, mitä teet joka ikinen päivä. Mitä sitten tapahtuu, se on niin kaukaa haettua ajanhukkaa, että silmäni pyörähtivät 720 astetta. Reagoin, joten kyseessä on huippukohta.

Kirjoittaja Luc Bessonin tuntipalkka on nykyään miljoona dollaria. Varsinkaan häntä homma ei kiinnosta pätkääkään. Kuinka Neeson pakenee?! No, lattiassa on luukku. Kuinka Neeson pakeni?! No, lattiassa on luukku, oivaltaa kyttien kuningas Forest Whitaker ja myhäilee. Siinä meni taas pari minuuttia. Whitaker kieltää kollegoita tutkimasta johtolankoja, koska hän tietää ex-agentti Neesonin olevan niin kova, ettei miestä voi napata. Se hänestä.

Neesonin tytär kiukkuilee, koska isi on syytön, tajuutsä?! Takenissa tyttö oli naiivi, kakkosessa hän otti vastuuta ja nyt hän on nariseva ämmä, jonka ei tarvitse noudattaa kuolevaisten kohteliaisuus- ja logiikkasääntöjä, koska isi on Zeus ja Aslan. Neesonin karisman koin purevan lähinnä silloin, kun hän ei tehnyt mitään. Se, että meluisin roisto näyttää Tony Montanan ja Lloyd Christmasin risteytykseltä, on elokuvan toinen huippukohta. Rooli on pieni ja roistojen motiivit jäävät sekaviksi, joten vastakkainasettelu ei sankarin kunniaa pelasta.

Leffaa luovempi mainoskampanja on pyrkinyt myymään päähenkilön mageena legendana, mutta kyyninen rahastus tuhoaa kulttimaineen. Avioliitot eivät kestä. Viikonloppuisä on joulupukkimainen taruolento. Siksi se on ollut kiva fantasia, kun Neeson äijäilee elätellen toivoa syvemmästä siteestä entiseen perheeseensä. Nautin myös Taken 2:sta, jossa ideoiden kierrätystä maustoi tyttären tyttöenergia ja roiston halu kostaa oman jälkeläisensä kohtalo. Ikään kuin ideoiden ja intohimon puute ei riittäisi tuhoamaan sarjaa, kolmonen sukeltaa synkempiin vesiin saavuttamatta mitään. Jos Neeson antaisi kaikkensa, hän kykenisi myymään halvasti provosoivan ja palkitsevan kostojännärin, mutta edes sellaisena tämä Parkinsonin PG-13-puuro ei palvele.



Tämäkin on virallinen mainos: