Foxcatcher
Ensi-ilta: | 09.01.2015 |
Genre: | Draama, Komedia |
Ikäraja: | 16 |
Mark tutustuu Steve Carellin näyttelemään miljonääriin John Du Pontiin. Du Pont esittelee itsensä painin ystäväksi ja patriootiksi, joka tahtoo Markin talliinsa tuomaan lisää kultaa Yhdysvalloille. Mark on myyty. Du Pont puhuu hänen kieltään. Painotettakoon tässä välissä, että Tatum on ehta näyttelijä, joka kykenee katoamaan rooliin. Varsinkin nuorempana hän selvisi hymyllä, mutta tässä tapauksessa hän häivyttää karismansa. Mark on yksinkertainen sikaniska, jonka kanssa on hankalaa keskustella järkevästi. Hänen kieltään Du Pont puhuu.
Carell vie Tatumin tempun pidemmälle. Miellyttävä koomikko on täysin uskottava nilkkinä, joka on niin luontaantyöntävä, että tunsin piruparkaa kohtaan pikantin erikoista sääliä. Du Pontilla on pahalaatuinen alemmuuskompleksi, joka lähtee kehnosta äitisuhteesta. Kun Du Pont mainitsi olevansa painivalmentaja ensimmäisessä kohtauksessaan, kyseenalaistin väittämän. Kun hän mainitsi olevansa myös ornitologi, mysteeri ratkesi jo. Viisikymppisellä lellipennulla on sielun sijasta pankkitili ja titteleitä.
Pitäisikö kerrontaa kutsua hienovaraiseksi vai itsestäänselväksi? Ratkaisen kysymyksen elokuvan eduksi luokittelemalla sen draamakomediaksi. Useissa arvostamissani kohtauksissa on herkullinen koominen taso. Nauru tuskin on keskeisin tavoite, mutta – Du Pontin lempinimi on Kotka ja hänellä on iso nenä. Markin ja Du Pontin tragikoominen typeryys on elementeistä antoisin. Kunnolliseksi päähenkilöksi kukaan ei kehity. Edes tasapainoisin hahmo Dave ei onnistu keskustelemaan teemoista. Muun muassa sen elokuva yrittääkin sanoa, että tätä elämä on. Ihmiset olettavat asioita ja elävät omassa pienessä päässään.
Elämyksellisimpiä ovat elokuvat, joita ehtii miettiä vasta jälkikäteen. Antaakseni esimerkin yksityiskohdasta, joka tuntui epäloogiselta jo ennen kuin luin Wikipediaa: Markilla ja Davella on ikäeroa vuosi, kun taas heidän näyttelijöitään erottaa 23 vuotta. En täysin pysynyt ohjaajan aallonpituudella. Alkupuolella Markin arjesta luodaan aistikkaan alakuloinen kuva mm. realistisen pelkistetyllä äänimaailmalla. Loppuvaiheessa, kun elokuva on käytännössä lyönyt pöytään korttinsa, alleviivaavalla musiikilla kommentoidaan tunnelmia, jotka olisivat jopa rikkaampia, jos tyypit vain möllöttäisivät hiljaisuudessa. Laahaava loppu ei vastaa kummoisesti kysymykseen "entäs sitten", mutta ehkä vastaus saatiin jo. Alkupuoli houkuttelee esiin ajatuksia ihmisluonnosta, rahan vallasta ja sen sellaisesta.
Bennett Miller on omintakeinen ja kyvykäs, jos jokseenkin rajoittunut ohjaaja, jonka kannattaisi jo investoida mielialalääkitykseen tai suklaalevyyn. Taitava näyttelijäohjaaja saa paljon irti isoista nimistä, joiden potentiaali määrittelee kokonaisuuden tason. Mieluummin katson Carellia, Tatumia ja Ruffaloa (Foxcatcher) kuin Brad Pittiä ja Jonah Hilliä (Moneyball), mutta heidät kaikki selättää Philip Seymour Hoffman (Capote).
Keskustelut (1 viestiä)
14.01.2015 klo 13.37 1