Robert Rodriguez oli tahrannut maineensa Spy Kidseillä, kun hän sai viimeisen hyvän ideansa. Visionääri saattaisi tehdä ihmeitä kääntäessään Frank Millerin Sin City -sarjakuvat elokuvien kielelle. Rodriguez kärsii huonosta mausta, joten oli fiksua häneltä käyttää sarjakuvia kuvakäsikirjoituksena ja luoda tyylikästä roskaa. Sittemmin hän palasi roskan pariin. Quentin Tarantino on tuuminut itsensä ja Rodriguezin yhteisestä Grindhousesta, että sen on jäätävä hänen heikoimmaksi työkseen. Tarantinon tienatessa Oscarin ja ehdokkuuksia, Rodriguez käytti loput nuoruudestaan Grindhousen inspiroimaan Machete-saastaan. Rodriguezin projekteja on kaatunut rahoitusvaikeuksiin, mutta ikuisuusprojekti Sin City 2 vihjaa, ettemme paljoa menettäneet. Sin City 1 on episodielokuva, johon päätyi Millerin parhaita paloja. Nyt luvassa on jämiä sidottuna laiskasti uuteen materiaaliin, jonka pohjalta Miller ei jaksanut piirtää.

"A Dame to Kill For" on osio keskellä elokuvaa. Mainitse Dark Shadows tai 300: Imperiumin nousu ja muistelen kaiholla saatanallisen viettelevästi hymyilevää Eva Greeniä. Vaikken suostuisi pimperon vuoksi kärpästäkään teloittamaan, uskon fantasiaan, jossa Green näyttelee kieroa daamia, "jonka vuoksi voisi tappaa". Puolet ajasta hän viettää alasti. Länsimaisessa kulttuurissa hyvänä makuna pidetään lahjakkaan valokuvaajan napsimia nakukuvia, joissa ei zoomata römpsään. Rodriguez menee läpi sellaisena: näyttävä mustavalkoinen tyyli lainaa sarjakuvista jälleen muitakin kärkeviä tyylikeinoja kuin kuvakulmat ja vahvat varjot. Sääli, että 3D-versio jäi näkemättä.

Greenin hahmo on rikkaissa naimisissa. Hän manipuloi entistä poikaystäväänsä Josh Brolinia, joka kähisee kuin Batman kertojana ja muuten. Simppeli tarina luetellaan läpi. Yliluonnolliset äijät kuten vahvasti meikattu amoraalinen mörssäri Mickey Rourke mesoavat mukana lämpimikseen. Väkivallasta siistittynä osio toimisi Greenin muotoja juhlivana Playboy Channel -spesiaalina, josta (ranskalainen) Green voisi olla ylpeä kiitos taiteellisuuden; parodiasävytteisen film noir -hengen.

Joseph Gordon-Levitt ja Powers Boothe ottavat yhteen elokuvaa varten keksityssä tarinassa, jossa nuori uhkapeluri kiusaa korruptoitunutta senaattoria leikkien tietoisesti hengellään. Senaattori Boothe hehkuu koomisen väkevää pahuutta istuen tyyliin yhtä herkullisesti kuin Green. Gordon-Levittin ollessa luotettavasti kannustamisen arvoinen huolimatta hahmon yksiulotteisuudesta ja epäloogisuudesta, osio toimii kuriositeettina.

Muu sisältö on täytettä. Rodriguezin muusa Jessica Alba heiluttaa pyrstöä stripparina, saaden lopulta tekemistä syistä, jotka pitää selittää, koska ne tapahtuivat viimeksi. Alba on vain hitusen vakuuttavampi stripparina kuin mielisairaana koston enkelinä. Kutsun sitä Jennifer Aniston -syndroomaksi, kun huoran rooleihin on päästävä, vaikka hävettää: Machetessa Rodriguez joutui riisumaan Alban digitaalisesti, tällä kertaa hän ei sitäkään tee. Rooli olisi kannattanut antaa Greenille vaikka sillä selityksellä, että Green ja Green ovat siskoksia.

Siitä on ikuisuus, kuin luin Millerin sarjakuvia, joten en lausu totuuksia, vaan epäilen, että Rodriguez on taitava imitoimaan ja vähemmän taitava luomaan omaa. Äkäinen, meikattu, nuorehko, fetissikuteisiin puettu ämmä ampuu konekiväärillä suu auki ja hahmolla on tasan ei mitään merkitystä. Tätä on Robert Rodriguez, eikö? Tällaiset hetket ovat kuin suoraan Machetesta, joskin filtteröitynä.

Kiintoisaa, että tärkeiden hahmojen haavat ovat punaisia, vaikka kätyrien veri roiskuu puhtaan valkeana. Toimintaleffat usein riistävät sivuhahmoilta ihmisarvon. The Expendables -sarjassa "sankarit" virnistelevät ja lahtaavat sotilaita, jotka eivät välttämättä edes tehneet mitään. Värikoodattu veri on ongelman tiedostamista. Värikoodista ei kuitenkaan pidetä tasaisesti kiinni ja muutamat muut väriläiskät ovat vielä epäselvempiä. Vihreät silmät on kliseinen ominaisuus haluttavalla mystisellä hahmolla, joten hohtava vihreys pukee Greeniä. Muissa kohtauksissa sivuhahmon hiuksissa saattaa olla väriä merkittävämmän hahmon ollessa mustavalkoinen.

Epäselvät visuaaliset signaalit sotkevat kerrontaa, jossa ei muutoinkaan kehumista ole. Kokonaisuus on vain tunnetila: maailma on rappiolla ja julma ja lohduton (ja koominen, ehkä miedosti jänskä). Vaikka uusi teurastustappelu selittäisi, miksi joltakin puuttui silmä edellisessä elokuvassa, tarinanpätkät eivät aikuisten oikeasti liity toisiinsa.