Aikamatkaleffa Predestination koettaa myydä itsensä Timecop-fanaatikoille trailerilla ja ensi minuuteillaan. Kuulostaapa jännältä, että pommi saattaa posahtaa. Pommia purkavalta mieheltä kärähtää naama. Agenttijärjestön parsittua hänet kokoon, hän aseistautuu ja valmistautuu yrittämään uudestaan, tms. Otsikko:

PREDESTINATION

Sitten elokuva alkaa. Ethan Hawke näyttelee baarimikkoa. Paikalle saapuu henkilö, joka on nainen, mutta jota on mahdollisista luulla mieheksi, jos pidät meikkiä, pitkää tukkaa ja pinkkiä hametta naisten ominaisuuksina, senkin pervo. Tietyissä kuvakulmissa asiakas näyttää Leonardo DiCapriolta, mutta näyttelijä on Sarah Snook. Hawke on se kokoon parsittu, joten oletamme, että hänellä on mielenkiintoista sanottavaa. Se on kuitenkin asiakas, joka väittää kertovansa parhaan tarinan, jonka baarimikko on kuullut.

Jos kertomus ei kiehdo, tiedossa on ylipitkä montaasi kertojan äänellä. Henkilökohtaisesti lumouduin. Osittain tämä johtunee sympatioistani kaikkia piruparkoja kohtaan. Kun androgyyni asiakas oli lapsi, hän ei tuntenut kuuluvansa joukkoon, tai ymmärtävänsä tiettyjä elämän perusasioita. Hän oli fiksu. Tämä ei jäänyt kaikilta huomaamatta. Häntä vaikuttaa odottavan mielenkiintoinen tulevaisuus, mutta jos tämä on totta, miksi hän vanhempana, tympääntyneenä baarikärpäsenä mainitsi olevansa vain humpuukitoimittaja? Kirjoitanko yhä arvostelua, vai aloinko taas jaaritella itsestäni? Shokkikäänne? Kyseessä on pimahtanein tarina vähään aikaan, johon samaistuin.

Aiheena ovat paradoksit, joihin aikamatkat johtavat. Tarina on ensisijaisesti hyvä vitsi; ajatusleikki. Elokuva perustuu mainioon novelliin All You Zombies, joka on kirjoitettu päivässä. Häviävän pieni prosentti kirjoittajista kykenee ajankaan kanssa pieneen ja hallittuun aivopieruun. Tiivis on elokuvakin, joka paitsi kuvittaa vangitsevat selittelyt, myös onnistuu tunnelatauksen rakentelussa. Vitsin ottaminen vakavasti tehostaa vitsiä.

Hawken ollessa takuumiellyttävä, tuntematon Snook tekee vaikutuksen roolissa, joka ei tunnu niin hullunkuriselta, kuin se on. Snook myy päähän potkitun hahmon turhautuneisuuden ja onnelliset hetket kuin draamassa. Kameramieskin herkistelee, vaan ei koskaan kauaa kerrallaan, joten aikaa märehtiä (lajityyppiin kuuluvia) logiikkavirheitä ei jää. Tasapaino on näppärä.

30-60 fiksua lisäminuuttia saattaisivat tyystin häivyttää luonnostelmallisuuden maun, tai jopa tehdä erinäisistä käänteistä nokkelan yhteiskuntakriittisiä. Olen kuitenkin iloinen, etteivät Spierigin ohjaajaveljekset yrittäneet lihottaa novellia "romaaniksi", jos he eivät sellaista sisältään löytäneet. Olen kokenut tällä viikolla mm. Hobitti kolmosen ja neljä jaksoa Netflix-uutuutta Marco Polo, eli vähintään 6 tuntia puhdasta, uuvuttavaa täytemateriaalia vailla ideoita. On sallittua tehdä ja jättää katsoja nälkäiseksi.

Novellissa pommi on sivumaininta. Vaikkei leffa pidä pommijuonta tasaisesti esillä, ei se ole päälleliimattu elementti, vaan se rikastaa sitä puolta tarinasta, jota voimme halutessamme kutsua vertauskuvalliseksi. Pommi tuo tarinaan käsitteen pahuus, joka on väärinymmärretty ilmiö. Leffa alkaa kysymyksellä: tappaisitko miehen, joka pilasi elämäsi? Filosofinen katsoja ajattelee automaattisesti - olettaen ettei hän ole turhautunut tasapaksuun saastaan -, että kysymys on johdattelevuudessaan väärin aseteltu. Kysymys on tämä: miten olet reagoinut kokemiisi vääryyksiin? Leffa nimeltä Ennaltamäärätty houkuttelee pohtimaan, mikä on ihmisen vastuu kohtalostaan, ja näkemään asiat kokonaisuutena. "Pohtimisella" viittaan - kuten yleensäkin - satunnaisiin päähäni putkahtaneisiin mielleyhtymiin, joille hihittelin.