Fantastinen fantasiakirja ei pysähdy selittelemään asioita, joiden vuoksi se on fantasiaa. Megabudjetin fantasiaelokuvalla ei ole edes syytä tehdä tätä virhettä: katsoja näkee, että fantasia toimii, joten hän voi keskittyä sellaisiin olennaisuuksiin kuin tarina ja hahmot. Raja sille mitä sopii selitellä, on selkeä. New Line Cineman Sormusten ritarit selitti alussa asioita, jotka eivät olleet selviä kaikille Keskimaan asukeillekaan. Saman firman Kultainen kompassi näkee parhaaksi kertoa katsojalle heti alussa, että nyt ei olla kotona, vaan paikassa, jossa jokaisen ihmisen sielu esiintyy puhuvana eläinhahmona, daemonina. Siinä missä se elokuva, johon leffastudio haluaa katsojien Kultaista kompassia vertaavan, siirtyi selittelystä hahmovetoiseen tarinaan, Kultainen kompassi jatkaa selittelyä noin puoleen väliin kestoaan. Miksi katsojalle sitten on niin paljon seliteltävä? Se selviää ehkä jo seuraavassa osassa. Kultainen kompassi on pohjimmiltaan simppeli tarina, joka jätetään kesken sattumanvaraisessa kohdassa, heti kun päähenkilö on selitellyt, mitä kaikkea on vielä tekemättä.

Saarnasta huolimatta viihdyin leffan parissa kohtalaisen hyvin. Suuressa tuotannossa on niukalti muita vikoja, kuin että tirehtööriltä itseltään, ohjaaja-käsikirjoittaja Chris Weitziltä on puuttunut selkeä visio, jota olisi tarvittu kaiken ammattitaitoisen materiaalin yhteen nitomiseen. Kultainen kompassi on osastensa summa, ei enempää. Se on visuaalisesti loistelias, omaperäiseen maailmaan sijoittuva seikkailuelokuva tytöstä, jolla on tehtävä, jonka suorittamisessa häntä auttaa kultainen kompassi, joka kertoo käyttäjälleen kaiken kaikesta, mikäli sitä osaa oikein lukea.

Selittely ei ole ongelman ydin, vaan lieveilmiö siitä, että selkeästi kolme tuntia vaativa tarina on tiivistetty kahteen tuntiin. Sankari Lyran ja monien mielenkiintoisten sivuhahmojen välillä nähdään keskimäärin yksi sellainen kohtaus, joka kertoo katsojalle, mitä näiden välillä kytee. Muu aika menee triviatietoa selitellessä, juonta kuljettaessa ja välillä tapellessakin. Tahti on niin kiivas, että taitavaa olisi tämän parissa tylsistyä. Vasta kun sankarit siirtyvät sci-fivaikutteisesta fantasiakaupungista pohjoisen lumisiin maisemiin ja tapaavat viskisiepon haarniskoidun jääkarhun, elokuva alkaa tuntua elokuvalta, eikä sellaisen johdannolta.

Valkokankaalle heijastettava maailma on jokseenkin ainutlaatuinen, vaikkei esimerkiksi daemoneissa ole mitään uutta Disneyn piirrettyjen ystäville. Elokuvan ensikertalainen Dakota Blue Richards on luontainen elokuvatähti, joka tekee sympaattisen suorituksen Lyrana, jolle on kirjoitettu persoonallisuudeksi vain sana sinnikkyys. Richards sortuu ajoittain ylinäyttelyyn, vaan ei Harry Potter –kollegoitaan pahemmin. Muista hahmoista mieleen jää eritoten Ian McKellenin ja kompuutterin yhteistyöprojekti Iorek, karhu puhtaasta karismasta, jonka pelkkä läsnäolo saa aikaan kylmiä väreitä. Vetonaula, eli Nicole Kidman vastaa elokuvan lapsellisuudesta, kun vakuuttava Daniel Craig taas vain viuhahtaa kuvassa. Olisi ollut vakuuttavampaa, jos kaikki sivuroolit olisi täytetty sellaisilla vähemmän tunnetuilla karismapommeilla kuin Sam Elliot.

Tajusin vasta jälkikäteen, ettei puhuvia karhuja käsittelevällä sivujuonella ole mitään tekemistä kokonaisuuden kanssa. Mikä sitten on kokonaisuus, teema, pääasia? Kiihkein kohu on ollut sen suuntaista, että alkuperäisen kirjasarjan olisi tarkoitus edistää ateismia ja toisaalta että elokuva on vesitetty. Lyran suuri tehtävä on pelastaa lapset, jotka katolista kirkkoa enemmän kuin vähän muistuttava Magisterium on fantastisen tolkuttomista syistä kidnapannut. Näin (hengellisen) kristityn näkökulmasta elokuvan sanoma on täysin hyväksyttävä, joskin lapsellisesti toteutettu. Jos kirkon ylivaltaa tahtoo pilkata, pahoiksi tyypeiksi kannattaisi valita lauma seniilejä, hyvää tarkoittavia ukkoja, jotka eivät kuule tai halua kuulla korvillaan. Kultaisen kompassin "kirkkoa" hallitsevat häh-häh-koulukunnan ketkut, jotka käyttävät ilkeää äänensävyä ja ilmeitä. Pahan tyypin tosissaan lausuma repliikki "Magisteriumin tarkoitus on kertoa ihmisille, mitä he tekevät" kertoo jotain elokuvan "viiltävän ivan" tasosta.

Mahdolliset jatko-osat voivat nostaa Kultaisen kompassin arvoa, tai laskea sitä. Mielenkiinto ehdottomasti on herännyt.