Kapinalliset istuskelevat väestönsuojassa pari tuntia. Ensi vuonna paljastuu, millä Deus ex machina -tempulla he tavoitteissaan onnistuvat.

Propagandasota - propagandapeli - on mielenkiintoinen aihe sinänsä. Synkän tulevaisuuden kermaperseet väittävät kaiken olevan hyvin, vaikka kansaa vartioidaan konekiväärein. Kapinahenki kipinöi, koska gladiaattoritipu Katniss "Matkijanärhi" Everdeen on tulkinnanvaraisesti uhmannut diktatuuria. Katnissin ainoa supervoima on propaganda-arvo. Kapinallisten käytännönläheinen johtaja Julianne Moore ei sitä heti näe, kun taas neuvonantaja Philip Seymour Hoffman tahtoisi haastaa Natsi-Saksan matskun tökeryydessä. Suunvuoroa saavat muutkin, joten sanoma muotoutuu. Parissa tunnissa.

Kun Katnissin käskettiin tappaa kaikki, hän kätevästi hengaili herkkien hyvisten kanssa ja pätki paatuneita pahiksia. Hänen moraalinsa haastetaan vasta nyt. Häntä ei kiinnosta niinkään kapina, kuin vangiksi jäänyt potentiaalinen poikaystävä: se tyyppi, joka kasvojen luuston puolesta sopisi stereotyyppisen sisäsiittoisen kuninkaallisen rooliin. Kun Katniss kiukkuilee, miksi sympatiani olisivat hänen? Jennifer Lawrence on vahva näyttelijä, se on pieni syy. Hänenkin harkintakykynsä pettää siinä, että hän hajoaa kerran tai kaksi palasiksi kuin The Fappeningin jälkeisenä aamuna, vaikkei muu materiaali tue hysteerisyyttä teoriassa tahi käytännössä. Ontolle palikkapojalle saattaa käydä köpelösti? No yhyhyy.

Liikutuin, kun Katniss saatiin kiertueelle ja satunnaiset kapinalliset ilahtuivat. Raukkaparat tekivät käsimerkin, joka on inspiroinut ihmisiä oikeassakin maailmassa. Uskoin, että tuolla hetkellä mariseva Katniss ymmärsi merkityksensä. Hahmonkehitys is bueno. Vaan sitäpä turhauttavampaa on, kun lähipiirin vaippojen vaihto on Katnissille prioriteetti vielä myöhemminkin.

Ongelma on se, ettei näkökulmaa hajauteta. Vastentahtoinen sankari olkoon tarinan keskipiste, kiehtovaa, mutta onko minut pakko lukita bunkkeriin sen kanssa? Tahdoin tietää, miten kapinallisten ja presidentti Donald Sutherlandin kilpailevat propagandakampanjat vaikuttavat kansaan. Mukana ei ole ensimmäistäkään (puhuvaa) hahmoa, jolle propaganda on suunnattu. Tyytyvätkö jotkut pahan pressan sanomaan, kunnes puskaradio avaa silmät? Ehkä. Elokuva toimii siten, että propaganda on aihe ja yhtäkkiä kasvoton zombielauma hyökkää naamioituneiden konekiväärimiesten kimppuun.

Onhan tämä tuttua. Sarja on vaivalla alustanut tulevaa, mutta sivuuttanut lähes kaiken sisällön törttöilläkseen tappoareenalla. Sarja tietää mitä se haluaa, mutta elementit on tasapainotettu miten sattuu. Teoriassa tämä tieteistoimintadraama on kehittymässä sotasaagaksi psykologisilla ulottuvuuksilla, mutta tiedän mitä tarkoitat, jos väität sarjan olevan teinitytöille suunnattua lööperiä. Tarinan moraali vuotaa kuin Stephenie Meyerin pää lähinnä koska kolmiodraamakliseistä yritetään pitää kiinni vaikka väkisin. Sarja ei edes tee niillä mitään. Katniss on aseksuaali. Kolme elokuvaa on takana ja kolmas rakastaja – kiiltokuvakönsikäs – on yhä taustakoriste tyyliin joulupuu helmikuussa. Tälläkin kertaa hän ja Katniss käyvät metsästämässä. Pojat ovat Bond-tyttöjä, eikä kukaan tahdo nähdä Bondin ja Moneypennyn tiimipäivää.

Hoffmanin, Mooren ja Sutherlandin tyynen karismaattiset olemukset pukevat filmiä, joka ei perustele kirjan kahtiajakoa, mutta jonka tunnelmat jossain määrin hyötyvät kiireettömyydestä. Se on aistittavissa tai pääteltävissä, miten mutkikas konflikti meneillään on, vaikka osa yksityiskohdista jää luonnostelluiksi. Ihmettelen sitä, miten bunkkerileffaan on palanut yli sata miljoonaa taalaa, mutta toisaalta arvostan hillittyä pommituskohtausta, joka ei ole kiinnostunut räjähdyksistä, vaan tunnelmasta ja strategiasta. Ja samaan aikaan söpöstä kissasta. Joka saa enemmän kangasaikaa kuin pulliaisten kärsimykset.