Tyypillinen elokuvakaunotar Elizabeth (musiikkimaailmasta lainattu Norah Jones) on vailla persoonallisuutta, joten ei ihme, että hänen ukkonsa lipsahtaa tuhmille teille. Tragedia voisi paljastua kehnommassakin paikassa, kuin mukavan miehen Jeremyn (Jude Law) kahvilassa. Jeremy tarjoaa ymmärtävää olkapäätä ja niinkin mielenkiintoisia anekdootteja, kuin että kukaan ei koskaan syö hänen mustikkapiirakkaansa. Huomattuaan saaneensa uuden ystävän, Elizabeth lähtee tästä mahdollisimman kauas, koska hän tahtoo auton. Kahta työtä tehdessään Ellu tutustuu juoppoon poliisiin (David Strathairn) ja tämän vaimoon (Rachel Weisz). Ja yhtä työtä tehdessään pokeria pelaavaan seurapiirityttöön (Natalie Portman). Sitten katsoja liikuttuu kyyneliin päästessään viimeinkin kotiin.

Wong Kar Wain ensimmäinen englanninkielinen ohjaustyö My Blueberry Nights on pinnallista, onttoa humpuukia naamioituna joksikin päinvastaiseksi. Hyviä tarinoita arvostavan katsojan Blueberry vie samaan tunnetilaan kuin kolme varttia myöhässä oleva julkinen kulkuneuvo. Raiskaus olisi turhan vahva sana, mutta jollain tavalla sitä tuntee olonsa häväistyksi, omat elämänhallintayrityksensä loukatuiksi, kun sitä ymmärtää olevansa sidottu ties kuinka pitkäksi aikaa paikkaan, jossa ei tahtoisi olla ja jossa jokainen sekunti kestää minuutin. Tekisi mieli huutaa, tekisi mieli haukkua joku pystyyn, kunnes lopulta, kun aikaa on kulunut ja kulunut, tilanteen alkaa hyväksyä ja siinä alkaa nähdä jopa huumoria.

My Blueberry Nights on taide-elokuva vailla ideaa. Ideaa olisi toki jo siinä, jos elokuva päättäisi kertoa ihmiselämän tylsimmistä ja arkisimmista, eli samalla uskottavimmista hetkistä erityisen kauniisti. Blueberry yrittää muun muassa tätä – voi luoja, yli puolet elokuvasta on pitkäveteisintä, kliseisintä mahdollista hevonsontaa mitä kuvitella saattaa –, mutta tämä ei ole sen idea, sillä jaarittelusta siirrytään ennen pitkää elokuvamaisen epäuskottavaan sivujuoneen. Sivujuonet ja ihmiskohtalot eivät maalaa mitään kokonaista, eivätkä liity toisiinsa senkään vertaa kuin useimmissa (selkeissä) episodielokuvissa. Road movie on ratkaisu ideapulasta kärsiville elokuvantekijöille, se on taas todistettu.

Tyylikikkailut ja näyttelijänsuoritukset ovat My Blueberry Nightsissa sitä, mitä erikoistehosteet ovat valtavirran kökköleffoissa. Uuvuttavan tekotaiteellisuuden kulmakivi on hidastettu lähikuva ilmeilevästä luonnenäyttelijästä: nenäkarvan heilahduskaan ei jää näkemättä. Selväksi tulee, miten luonnollinen ja monivivahteinen on Strathairnin suoritus kärsivänä miehenä, miten häkellyttävän karismaattinen on Jude Law ja kuinka oivasti kypsynyt Rachel Weisz osaa näytellä jo silmillä ja äänenpainoilla. Jopa Natalie Portman on hyvä, vaikka hän on väärässä roolissa sarjakuvamaisena pokeriluuskana. Rahalla saa tämän tason porukkaa ja jos ei muuta keksi, niin helppohan heitä on kuvata viiden sentin etäisyydeltä ja hidastaa kuva. Ellen saa ensi yönä unta Weiszin pomppivaa povea muisteltuanikaan, lasken lampaiden sijaan Jude Lawin partakarvoja – kuvat ovat syöpyneet verkkokalvoilleni.

Elokuva on hetkittäin kaunis unenomaisella tavalla, mutta jo asioiden pitkittäminen muuttaa ihastuksen uupumuksen ja raivon sekoitukseksi. Muiden tyylikeinojen myötä mieleen hiipii sellainen ajatus, että pikkurilli pystyssä leffoja vahtaaville kelpaisi ulostava koira siinä missä tämäkin, jos ulostavaa koiraa kuvattaisiin auringonlaskussa antiikkisella kamerakännykällä, joka tallentaa vain 10 kuvaa sekunnissa. Ylenpalttinen pelleily ei peitä, vaan päinvastoin korostaa sitä, ettei Blueberryllä ole mitään sanottavaa iänikuisista teemoistaan, ei mitään lisättävää mihinkään, ei älyllisesti, ei tunnetasolla. Edes tällä näyttelijäkaartilla tapahtumat eivät vetoa tunteisiin yhtä sekuntia.

Koska harvojen romanttisten hetkien lomaan on nähty parhaaksi leikata kuvaa vaniljakastikkeesta valumassa muussatun marjapiirakan seassa, näen tarpeelliseksi suorastaan toivoa sitä, etten ymmärtänyt elokuvan symboliikasta yhtään mitään.