Enemy
Ensi-ilta: | 15.10.2014 |
Genre: | Trilleri |
Ikäraja: | 12 |
Gyllenhaalin ja ohjaaja Denis Villeneuven edellisestä jännäristä Vangitut löytyy kypsiä teemoja ja funtsittavaa, mutta se on puhdasta valtavirran viihdettä verrattuna Enemyyn, joka on lähempänä Gyllenhaalin läpimurtoelokuvaa Donnie Darko. Ensimmäisessä otoksessa pornoklubilla vakavana istuskeleva Gyllenhaal näkee kuinka ötökkä liiskataan korkokengällä. Pian Gyllenhaal pitää esitelmän diktaattorien sortokeinoista. Alussa nähdään myös irtolause, joka filosofoi, että kaaos on järjestys, jota ei ole vielä ymmärretty. Katsojalle on siis annettu selkeä haaste ja kärkeviä yksityiskohtia, joiden avulla tarinaa lähestyä. Ellei haaste innosta, elokuva todennäköisesti tylsistyttää ja tekee vihaiseksi.
Mikä on perusidea, sen pitäisi tulla selväksi puoliväliin mennessä. Pidin leffaa kuivalla tavalla kiinnostavana loppuun saakka sen tutkiessa hahmojen järjenjuoksua. Mielenterveys on aiheena, mutta liian kärkeviin tulkintoihin (tyyliin: "joku on seinähullu") takertuminen ei tyydytä. Ennemminkin väittäisin, että elokuva tutkii mutkikkaasti arkisia luonnevirheitä ja pelkoja. Elokuva harrastaa tuplasymboliikkaa. Mitä se on? No, jos tunget etusormea nyrkkiin, se on symboli seksistä. Jos käytät tätä symbolia kertoaksesi kaverille, että olet tehnyt sovinnon puolison kanssa, se on tuplasymboliikkaa. Se ei varsinaisesti ole kaverin vika, jos hän luulee, että ehdottelet hänelle, eikä se ole yllätys, ettei Enemy ole hitti.
Enemyn heikkous on pinnallinen taso. Leffa etäännyttää. Se ei totisesti ole vahva mysteeri, eikä se totisesti ole vangitsevaa draamaa, että kaksi mälsää miestä näyttävät samalta ja suunnittelevat tapaamista. Kaikki sisältö on rivien välissä. Villeneuve on ihan kiva ohjaaja ja kuten tiedämme, "ihan kiva" on taiteilijalle loukkaus. Hän osaa vähäeleisellä, luontevan uhkaavalla tunnelmalla herättää kysymyksiä ja vakuuttaa, että jokin on pielessä. Ohjaajan on kyettävä vähintään tähän tässä tapauksessa. Kernaammin ohjaaja saisi venyä siihen mihin Nicolas Winding Refn tai Donnie Darkon tirehtööri: tarjotun kaltainen ajatusleikki toimii parhaiten visionäärisen kuvaston vangitessa mielenkiinnon. Enemy tarjoaa muutaman hilpeän pimeän otoksen, mutta ne ovat pääsääntöisesti unia, jotka selkeästi toteavat, että tulkitsepa tämäkin.
Pidin elokuvaa aivopähkinänä. Hymyilin snobimaisesti toisinaan, se tunteistani. Lainatakseni klassikkoa, hukkaan heitetyin päivä on se, jolloin emme nauraneet – tai muutoin tunteilleet. Ihan kivasti Gyllenhaal ja emännät vetävät, mutta elokuva jättää hahmot etäisiksi tarkoituksella päinvastoin kuin onnistuneen intiimi Vangitut, jossa Villeneuve sai tunteita irti eritoten Wolverinesta. Se on liikaa vaadittu, että tuplasymboliikan purkamisen jälkeen palaisin esimerkiksi raskaana olevan naisen hätään ja arvioisin uudelleen, miten paljon sympatiaa hän ansaitsee. Leffankin pitää tehdä jotakin.
Keskustelut (1 viestiä)
03.11.2014 klo 20.15 1