Sisko ja sen veli aikovat rikkoa peilin. Sisko – parikymppinen kiihkeä punapää – on valmistautunut huolella. Illan ohjelma kuten ruokailut on ajoitettu kellojen avulla. Lukuisat kamerat kuvaavat peiliä. Paikalla on pieni eläin toimittamassa samaa virkaa kuin kanarianlintu kaivoksessa. Veli ei muista, että hän olisi tällaiseen suostunut. Hän - sisäsiisti unelmavävy - on saanut terveen paperit päästyään mielisairaalasta, joten hän ei arvosta siskon ponnisteluja. Veli uskoo, että isä tappoi äidin raa'asti silkkaa hulluuttaan, eikä peilissä asuvan peikon vuoksi.

Jos peilissä joku on, se haastaa kieroudessa useimmat demonit. Päähenkilöt ovat psykoosissa joko virallisesti tai sitten psykoosi on olennon ase: todellisuudentaju hämärtyy peilin läheisyydessä. Lukuisten riivausfilmien johtohahmot kokevat harhoja katsojan odotellessa väistämätöntä. Oculus erottuu joukosta siten, että kliseinen tarina isin sekoamisesta on jo tapahtunut. Sekin tarina käydään läpi takaumissa, mutta siitä puhutaan salailematta, joten katsoja on henkisesti nykyhetkessä aikuisten sisarusten rinnalla. Heidän muistonsa eivät rimmaa. Katsoja ei voi luottaa heihin kuten eivät voi he itsekään.

Sisko järkeili oikein, että kamerat todistavat, ettei hän muista kaikkea, mitä hän tekee peilin edessä. Se on koomista, että ihminen uskoo voivansa taistella johdonmukaisella ajattelulla "pahansuopaa skitsofreniaa" eli johdonmukaisen ajattelun puutostilaa vastaan. Aukko logiikassa on hahmon syy (eikä käsikirjoittajan). Itsevarma nainen on opiskellut ja ajatellut asiaa, mutta Karen Gillanin suorituksessa näkyy pakkomielteisyys, joten äly ei kehity viisaudeksi. Liikaa ei sovi vaatia naiselta, joka traumatisoitui 12-vuotiaana. Annalise Basso tekee kiitettävän herkkää työtä nuorena siskona ottaen huomioon, ettei lapsille ole kirjoitettu sen kummempaa kuin syitä huolestua ja hätääntyä. Basso vaikuttaa uskovan tilanteisiin. Kun sanon, että muutkin näyttelijät ovat motivoituneita, tarkoitan että he vaikuttavat esiintyvän mielellään hömppäkauhussa.

Ehdin toivoa, että elokuva keskittyisi nykyhetkeen, eikä toistaisi muiden leffojen käänteitä takaumissa, vaikka nykyhetkikin koostui tuolloin selittelystä. Vaan eipä hätäillä. Menneisyyskin saadaan näyttämään relevantilta ja jännittävältä, kun tapahtumat etenevät vastaavalla rytmillä molemmissa aikatasoissa. Tarina osaa leikitellä katsojalla pettämättä katsojaa. Ideat ovat hyviä: jopa parempia kuin toteutus.

Harhanäkyihin ripotellut, kotikutoisesti meikatuilta zombeilta näyttävät henget tms. löyhkäävät roskaviihteeltä. Musiikki on harvinaisen tasapaksua sykkivää huminaa. Tuumin parikin kertaa, että sujuvasti liikkuvasta ja näytellystä kohtauksesta ei välttämättä puutu mitään, mutta uhkaavampi se saattaisi olla ilman tätä musiikkia, joka ei salli unohtaa uhkaavuutta. Kaksi aikatasoa eivät jätä juurikaan aikaa syventävälle draamalle. Tämä on hukattu mahdollisuus, sillä jos leffa saisi katsojan unohtamaan lajityypin hetkeksi, kierous voisi kouraista aivan uusilla tavoilla.

Kritiikistä huolimatta tunsin tuntevani juuri mitä leffa tahtoi vahvan lopetuksen aikana, joten ihon alle teos pääsi. Oculus on viihdyttävä idealeffa, "B-leffa", joka yrittää tehdä kliseillä uutta. Se saakoon saman arvosanan kuin "A-leffa" Kirottu, joka ymmärettävästi nousi suureen suosioon toteutettuaan kliseet yllätyksettömästi mutta vahvasti.