Labyrintti (The Maze Runner) kertoo ryhmästä nuoria miehiä, jotka elelevät niityllä metsän vieressä. He ovat menettäneet muistinsa ja valtavat muurit ympäröivät heitä, mutta ei ole paniikin aika. Kerran kuussa joku toimittaa parranajovälineet, hiuslakkaa ja muuta, kenties myös jarrua, sillä vankilasääntöjä ei ole otettu käyttöön vielä ja nainenkin jää rauhaan, kun he sellaisen tapaavat. Päivisin portit ovat auki. Jannut ovat vuosia tutkineet takaa löytyvää sokkeloa, joka muuttaa muotoaan. Jokaisen kulman ja kolon analysoiminen on vaativaa, sillä kyborgiörkit mesoavat kujilla yöaikaan. Uusin (hiustuotteiden kyljessä toimitettu) poika ei usko, että muut ovat tehneet kaikkensa, joten hän ryhtyy päähenkilöksi.

Perusidean ja kuvallisen toteutuksen puolesta Labyrintti on sujuva sci-fipätkä teineille. Iäkkäämpikin tieteisroskan suurkuluttaja saa kiinnostua sokkelon mysteeristä. Kun sinne päästään ja örkit kamppaavat kameramiehen ja liikkuvat seinät ovat vaarassa liiskata poikabändin, havaittavissa on kiihkeyttä. Se ei ole tekijöiden mieleen juolahtanut, että asetelma voisi johtaa Kärpästen herra -tyyppiseen draamaan. Poikien valmiiksi muodostama yhteisö on hajuton ja mauton. Yksi tyyppi on kaikesta eri mieltä sankarin kanssa, mutta hahmot voisivat olla viisikymppisiä eskimonaisia ja mikään ei muuttuisi.

Ontolle viihdykkeelle voisi lohjeta kolmekin tähtöstä. Labyrintti menee typeryydessä ja laiskuudessa liian pitkälle. En kritisoi juonta, joka on suoraviivainen ja vapaa tyhjäkäynnistä. Kyseessä on trilogian avaus. Loppuvaiheessa listataan ylimääräistä informaatiota, joka jää painottomaksi, mutta samapa tuo: humpuukisci-fiä janoavalle idealista on jännempi juttu kuin ideoiden puute. Sokkeloidea johtaa käytännössä vain pariin selviytymiskauhu- ja tasohyppelykohtaukseen. Cuben jatko-osatkin ovat kiehtovampia. Mutta ihan sama. Leffa aktivoi mielikuvituksen.

Kritisoin sitä, että käsikirjoitus vaikuttaa tekoälyn laatimalta. Synteettisyys vaikeuttaa samaistumista. Uskottavin hetki lienee se, kun pojat naureskelevat vahingoniloisina, kun tulokas on paniikissa. Sitäkin voidaan kutsua inhimillisyydeksi, että joku vaarantaa henkensä auttaakseen kaveria, jota ei kannattaisi auttaa. Kun päähenkilökin rientää apuun, "sivusankari" ryhtyy itsekkääksi vain jotta virallista sankaria päästään kehumaan. Hahmojen vuorovaikutuksesta kertonee jotakin se, että päähenkilölle ei sanota suoraan, että seinät liikkuvat, ennen kuin seinät liikkuvat. Sanoimme, ettei kannata mennä sinne! Mikset uskonut?! Eräs sivujuoni päätellään tavalla, jota voidaan hyvällä tahdolla kutsua tyylikkään hillityksi. Niinpä se päätellään pian uudestaan naurettavan kärjistetysti, koska - tekoälyn tunneälysimulaatio ei tunnistanut, että se on ohi?

Päähenkilö on suorittajamies. Dylan O'Brien on roolissa tavallisen julkkispennun näköinen, enkä muista muuta. Tästä syystä Labyrintti ei ole (teini)miesten Nälkäpeli tai Outolintu. Pintavirheitä on noissakin sarjoissa, mutta ne rakentuvat sukupolvensa lupaavimpiin lukeutuvien naisnäyttelijöiden ympärille. Esteettisesti ajatellen neideillä on inhimillistävä rasvaprosenttikin. Labyrintilla on käytössä oma sielukas pullanaama, herra Eustace Ruikku eli Will Poulter, mutta hänen tehtävänsä on urputtaa. Jos sci-fipoikien samaistumisongelmat ovat sivuseikka ja tarkoitus on tarjota fantasia stereotyyppisille teinitytöille, sivurooliin tumpattu teinitytön näköinen Thomas Brodie-Sangster olisi ollut O'Brienia kosteampi valinta päärooliin.