Slipknot : 5: The Gray Chapter
Slipknotin paluu on herättänyt monenlaisia kommentteja. Henkilökohtaisesti en ymmärrä mielipiteitä, jonka mukaan paluu itsessään on juhlimisen arvoinen tapahtuma. Kaikella pitää olla syynsä, myös lopettamisella. Mullistuksia kokeneella orkesterilla on oltava jotain sanottavaa, kipinää ja halua jatkaa Slipknotin perinteitä. Levyn kuunneltuani asetun bändin paluulle lippua heiluttavien leiriin - Slipknot on edelleen häiriintyneen tehokas metelitehdas. Bändi haluaa selkeästi tehdä kunniaa edesmenneelle basistilleen mutta liikkeellä ei olla "ranteet auki" -fiiliksissä. Slipknotissa on virtaa ja hyökkäävää asennetta. Bändin edellinen albumi All Hope Is Gone venytti ääripäät etäälle ja nihilistisen synkkyydessä rypemisen vastapainona kuultiin tehokkaita rokkikertsejä. Tuoreen levyn suhteen asetutaan Iowan ja Vol.3:(The Subliminal Verses) -levyjen välimaastoon. Mukana on turhankin paljon Stone Sour -hetkiä mutta vastapainona Slipknot repii ja raastaa todella rujosti.
5: The Gray Chapter -albumin parhaat hetket asettuvat siististi jonoon bändin huippuosumien joukkoon. The Devil in I, The negative one ja Custer ovat törkeän tehokkaita, raskaita, sairaan häiriintyneitä ja kettumaisia. Varsinkin Custer mielipuolisen kakofonisena penetraattiona on suorastaan hengästyttävä kokemus. Myös The negative one ottaa koneesta irti sairaan kireää Rammstein-jyystöä. Nomadic ja Skeptic ovat "normaalimman" lähestymistavan parhaita paloja ja kiekon alun ylikireä AOV toimii mainiosti aina hienostelevaan kertosäkeeseen asti. Sarcastrophe junttaa eteenpäin hieman päämäärättömästi. Valitettavasti kiekolle on osunut muutama söpöilevä täyteraita, aivan turhaan sillä levylle kertyy mittaa muutenkin riittävästi.
Tiiviimpänä pakettina 5: The Gray Chapter olisi todella tyly ilmestys. Mutta perusversionakin 14 siivua sisältävä albumi kärsii muutamasta rikkaruohosta. Soundi on tukeva, pullisteleva ja sopivan hyökkäävä. Loppupäätelmänä allekirjoittanut nostaa albumin All Hope Is Gone -levyn yläpuolelle - Slipknot on edelleen hengissä. Kunhan Corey Taylor malttaa pitää Stone Sour -materiaalin pääosin Stone Sourin levyillä.
5: The Gray Chapter -albumin parhaat hetket asettuvat siististi jonoon bändin huippuosumien joukkoon. The Devil in I, The negative one ja Custer ovat törkeän tehokkaita, raskaita, sairaan häiriintyneitä ja kettumaisia. Varsinkin Custer mielipuolisen kakofonisena penetraattiona on suorastaan hengästyttävä kokemus. Myös The negative one ottaa koneesta irti sairaan kireää Rammstein-jyystöä. Nomadic ja Skeptic ovat "normaalimman" lähestymistavan parhaita paloja ja kiekon alun ylikireä AOV toimii mainiosti aina hienostelevaan kertosäkeeseen asti. Sarcastrophe junttaa eteenpäin hieman päämäärättömästi. Valitettavasti kiekolle on osunut muutama söpöilevä täyteraita, aivan turhaan sillä levylle kertyy mittaa muutenkin riittävästi.
Tiiviimpänä pakettina 5: The Gray Chapter olisi todella tyly ilmestys. Mutta perusversionakin 14 siivua sisältävä albumi kärsii muutamasta rikkaruohosta. Soundi on tukeva, pullisteleva ja sopivan hyökkäävä. Loppupäätelmänä allekirjoittanut nostaa albumin All Hope Is Gone -levyn yläpuolelle - Slipknot on edelleen hengissä. Kunhan Corey Taylor malttaa pitää Stone Sour -materiaalin pääosin Stone Sourin levyillä.
Keskustelut (4 viestiä)
25.10.2014 klo 09.45 1
Taitaa olla kolme biisiä tällä hetkellä jotka joutuu skippaamaan, en vain jaksa vielä niihin perehtyä.
Helposti 5/5 koska fani.
26.10.2014 klo 08.35
3/5
30.10.2014 klo 12.51 4
On kyllä todella kova levy, pitkästä aikaa tuli ostettua joku CD.
Taitaa olla kolme biisiä tällä hetkellä jotka joutuu skippaamaan, en vain jaksa vielä niihin perehtyä.
Helposti 5/5 koska fani.
5/5 levy jolta joudut skippaamaan kolme biisiä? Voi vittu nyt teitä fanipoikia....
12.02.2015 klo 12.34 1