Herkullinen elämä
Ensi-ilta: | 29.08.2014 |
Genre: | Draama, Komedia |
Ikäraja: | 7 |
Intialainen perhe ajautuu maanpakoon syystä tai toisesta. Niin kertoja asian selittää, kun tuhmat intialaiset pikaisesti mesoavat. Perhe on varakas ja kyökissä lahjakas, joten ranskalaisessa kylässä he perustavat ravintolan. Vastapäätä (sadan jalan päässä) seisoo arvostettu hienostoruokala, mutta isäukko vanhana tervaskantona tekee mitä haluaa. Naapuriravintolan matami on yhtä itsepäinen ja valmis kieroon (lapselliseen) kilpailuun. Voi härrekyyd, Haliström, tuliko tästä joku synkistely vai?
Parikymppinen Hassan-poika on perheen ylpeys tietäessään täsmälleen minkä verran tujauttaa ja ripsauttaa. Kaikki lähtee makuaistista eli kyvystä saada orgasmi jo tomaattia haukkaamalla. Hassanin nostaminen päähenkilöksi on leffan heikkous. Teoriassa on ymmärrettävää, että Hassan haluaa itsenäistyä potentiaalinsa saavuttaakseen, mutta jäbässä ei ole särmää, vaan hän vaikuttaa hermostuneelta pelkurilta varoittaessaan isää kilpailusta ja tuuliajolla olevalta Forrest Gumpilta onnistuessaan asioissa. Jopa kilpailevan lafkan nätti neiti (hiih, valituissa kuvakulmissa kuin nuori Winona Ryder) päätyy ihmettelemään, onko edessä juonittelija vai luonnonlapsi. Hyvä, että asiaa ihmetellään, mutta ihmettely tekee rikkaamman hahmon lähinnä ihmettelijästä. Itsekkäät ajatukset ja itsepuolustusvaisto ovat ihan näppäriä ominaisuuksia hahmolla, jota pitää seurata.
Helen Mirren ansaitsee parempaa kuin yksioikoisen nartun roolin, joten onnekkaasti matamin pehmenemistä ei tarvitse odottaa loppuun saakka. Om Puri hehkuu karismaa intialaisena patriarkkana, jonka hätiköidyt päätökset sentään vaikuttavat perustuvan rautaiseen vaistoon. Puri vastaa intialaisista aromeista kakaralauman palloillessa joutavasti. Leffa voitti väsytystaistelun. Pidin kaavamaista ja kätevää, eli korostetun elokuvamaista alkupuolta tylsänä, mutta lopulta veteraaninäyttelijöiden vetovoima ja käytännön toteutus aukaisivat aistini.
Hallströmin Pieni suklaapuoti on onnistuneempi pätkä homeisten muistojeni mukaan, mutta eiköhän Hallström yhtä hyvin kameran takana vedä. Aksenttikulttuurit, maalaismaisemat ja mitä lie liejussa lilluvia nauriksia arvostavat hienostelijat ovat kelpo alkuasetelma hyvän mielen elokuvalle. Kun raketteja ammutaan taivaalle kolmatta kertaa, draama ei ole syvällisyydellä vakuuttanut, mutta kouhkaajat ovat kivasti kypsyneet. Leffa ei noudata kolmen näytöksen kaavaa (konfliktin esittely - kärjistyminen - ratkaisu), vaan tarvitsee sivuraiteen löytääkseen harmonisen viimeisen silauksen. Se on kömpelöä. Mutta tavoite saavutetaan.
Leffa on niin imelä, että sen nimi voisi olla Ja salainen ainesosa oli rakkaus, mutta imelämmänkin materiaalin on tiedetty menneen alas, kun imelyys tulee täyteläisessä muodossa eikä sokerivaahtona. "Les poissons, les poissons, rakastan les poissons - hakata kaloja palasiks. He he ho ho - minä kirveellä kahdeksi jaan." Lauleskelin tuohon tyyliin (mielessäni) erään montaasin aikana, vaikka leffa olisi toivonut, että jodlaan arvokkaammin, ehkä tyyliin: "laulavat, tanssivat, ranskanmaalla asuvat - täällä ruoka maistuu aina parrghaalle".
Keskustelut (3 viestiä)
29.08.2014 klo 17.33
29.08.2014 klo 20.49
06.10.2014 klo 18.24 1