Toiminta-trilleri-kauhu-länkkäri-farssilla Sabotage on vaikeuksia alleviivata homman pointti.

Suomalainen samaistuu siihen, että sankarit ovat suustaan pahoja örveltäjiä, jotka vannovat olevansa veljeksiä, vaikka he vastoinkäymisen kohdatessaan kääntyvätkin epäileväisinä ja kateellisina toisiaan vastaan, ja lopulta laukovat ulkopuolisille totuuksia kavereista rauhallisella sävyllä, johon he eivät vaikuttaneet kykenevän "tiimihengen" vallitessa.

Äijät ja ämmä ovat korruptoituneita huumekyttiä. He pistävät miljoonia omaan taskuun kesken rajun ratsian. Räiskinnän liike-energia tempaisi mukaan, joten koin ottavani leffan vastaan asianmukaisella ns. vittujee-asenteella. Homoseksuaalien naisten meijerit vilahtavat. Roiskuva veri on osittain nestemäistä, eikä puhtaasti digitaalista. Jos tosiäijä lähti jo rynnistämään vuokraamoa kohti, huuda sille, että arvostelu on kesken.

Kostean illan jälkeen yksi kyttä löytää itsensä pahasta paikasta. Nauroin ja luulin sen olevan sallittua. Tuntematon taho alkaa ottaa tyyppejä hengiltä. Toiseen murhaan mennessä elokuva on hidastunut ja vakavoitunut mysteerijännärin tasolle. Väkivalta on raakaa ja psykologisestikin ravistelevaa, kun puheeksi tulevat huumekartellin julmuudet. Mutta ei masennuta! Lopussa taas riehutaan ja paukutellaan näyttävästi. Toiminnan vetovoimaa rajoittaa se, ettei hyvillä ja pahoilla hahmoilla ole muuta ymmärrettävää eroa, kuin että pahat tappavat vahingossa viattomia. Plörts!

Kuin varkain, murhia tutkiva naispoliisi nousee päähenkilöksi. Emme opi hänestä mitään, joten hän on ainoa johdonmukainen hahmo. Mysteeriä rakennellaan peukalo keskellä kämmentä. Murhat ovat luonteeltaan erilaisia (on rituaalimurha, on ammuskelua), kun uhrit taas ovat samasta puusta veistettyjä renttuja. Ehkä mafia kostaa, ehkä joku on petturi. Ratkaisun hetket vedetään hatusta tai hanurista. Jää haju, ettei ihmissuhteilla ollut merkitystä, vaikka tarina on luonteeltaan hahmovetoinen.

Se on makuasia, onko leffa viihdyttävän vai rasittavan tyhmä. Jos kelpuutit Arnold Schwarzeneggerin synkän trillerin End of Days, jossa Arska harkitsi itsemurhaa, mutta päättikin painia Saatanan kanssa, ehkä tykkäät tästäkin. Arska näyttää vakavaa naamaa kyttänilkkien jehuna. Näyttelijävalinnat noudattavat samaa logiikkaa kuin Bamse-sarjakuvat, joissa Bamse-nalle on puolet isompi kuin lapsensa, mutta puolet pienempi kuin isoäitinsä: ikivanha raaka-Arska näyttää ruosteiselta tiejyrältä nuorukaisten rinnalla. Arska on ollut uusien elokuviensa viihdyttävin piirre paksu takki päälläkin. Sabotage todistaa hänen olevan yhä erikoistehoste. Hän on myös parempi näyttelijä, kuin neljä kimppaleffaa Stallonen kanssa antavat ymmärtää.

Sabotage on Training Dayn kirjoittajan David Ayerin ohjaus. Toiminnan ja muunkin kuvaston ollessa liukasta ja toisinaan iskevää, visuaalinen puoli on lähempänä Training Dayta kuin älyllinen. Sabotage perustuu löyhästi Agatha Christien tarinaan Kymmenen pientä afroamerikkalaista mieshenkilöä. Leffa on nimenomaan se leffa, jonka saat, kun otat ainoan kirjan, jonka muistat lukeneesi, ja tunget sen, kymmenen litraa vodkaa, synkkiin tunnelmiin mieltyneen Ayerin ja Die Hard 5:n kynäilleen pellehermannin Skip Woodsin siivouskomeroon pariksi päiväksi kässäripuuhiin.