Avaruusooppera on vapaa tekemään kaiken minkä fantasiat ja oikaisemaan madonreiän kautta silloin, kun velho kävelisi eteenpäin. Osaat sormilla laskea mainitsemisen arvoiset sellaiset. Ja kuitenkin tunnen, että on olemassa lajityyppi lajityypin sisällä: alan päristä, kun avaruusooppera yhdistää rohkeasti lapsenmieliset vilkkuvärit ja aikuisten huumorin ja on silti dramaattinen. Leffasta The Fifth Element lähtien olen odotellut toista sellaista ja sarjan Farscape päättymisestä alkaen toista sellaista. Ei ole näkynyt. Nyt kun näkyy, painin nostalgianihkeyden ja nälän luoman ahneuden kanssa. Hi hii, puhuva kyborgipesukarhu raapii munia - mutta kun... Olen tulossa vanhaksi.

En tahtonut, että Guardians of the Galaxy loppuu, mutta samalla janosin täyteläisempää kerrontaa. Tuotantokauden tai kahden verran tarinaa ja hahmoja on puristettu leffaan. Viisi ryökälettä tapaa toisensa tähtien takana ja pikavauhtia heistä tulee niin kiistattomia ystäviä ja niin säkenöiviä sankareita, että puolet huipennuksesta täytyi pölliä Halinalleista. Heitä jahtaavat lainvalvojat, palkkionmetsästäjät ja superkelmit, ja usko tai älä, ajanpuutteen vuoksi sankarit soittavat kaikille vastustajille vuorotellen pyytäen heitä pistäytymään maisemissa silloin kun se on kätevintä.

Kuten Farscapessa, kaikki on eksoottista, paitsi yksi ihminen, joka suuntaa sisäpiirivitsinsä meille. Torilla tavataan, jos Conan O'Brien sanoo Tarza Haonen, tai jos maapallo mainitaan ulkoavaruudessa! Star-Lord on Marvelin noloimpia sankarinimiä, mutta kieli poskeen asennettuna nimi kuulostaakin herttaiselta: sen on valinnut lapsuutensa maapallolla viettänyt jäbä. Chris Pratt näyttelee poikamaisen velmua, sydämessään viatonta Star-Lordia niin osuvasti, että meillä olisi tässä uusi Downey-Stark, jos käsikirjoitus sallisi. Star-Lord aloittaa opportunistisena Han Solona, mutta paljastuu välivaiheitta Lukeksi tai Leiaksi, joka haluaa kivaa kaikille muuten vaan.

Marvelin elokuvauniversumin iso paha susi Thanos viihtyy yhä varjoissa. Hänen ottotyttärensä Gamora (vihreä lyyli, jota näyttelee smurffi Avatarista) on aivopesty 30 asteessa ilman linkousta, joten typykkä ei tahdo ilkeillä enää. Maaginen megaesine, joka ehkä auttaa Gamoraa itsenäistymään, on myös Star-Lordin tähtäimessä. Etsintäkuulutettua Star-Lordia jahtaa pesukarhu Rocket ja lempeä tukkijätkä Groot. Kööri päätyy putkaan, jossa istuu jo vinksahtanut karpaasi Drax, joka on kärsinyt Thanosin kätyrin - viikon yhdentekevän Marvel-konnan - Ronanin käsissä. Haukuin The Amazing Spider-Man 2:n Elektroa vitsiksi, mutta sillä vitsillä oli eri persoonallisuus kuin edellisellä kollegalla rivissä.

Sankarit ovat välittömästi rakastettavia ja he liittoutuvat luontevasti. "Jakso tai pari" puuttuu heidän myöhempien kohtaustensa välistä. Esimerkki: se väittämä, että Star-Lord on naistenmies, on ainoa asia joka edes teoriassa alustaa sitä, että hän ja Gamora ryhtyvät mulkoilemaan romanttisesti heti kun mahdollista. Elokuva vitsailee, että eipäs hätäillä - mutta vauhti on silti liian kova. Ja toisaalta hidas!! Vanhoissa Star Trek -leffoissa tutut miehistöt seikkailivat vielä pari kertaa. Uudet Star Trek -elokuvat vihjailevat, että tuore miehistö kokee monia seikkailuja, vaikkei heille tapahdukaan mitään mainitsemisen arvoista kuin kerran neljässä vuodessa. Star Trek, Farscape ja Guardians of the Galaxy ovat sielultaan tv-sarjoja, joten elokuva on kiusallinen kompromissi. The Fifth Element puristi kahteen tuntiin vaivatta kaiken mitä se tahtoi sanoa ja näyttää.

Laboratoriossa luotu pesukarhu vihastuu varsinkin jos häntä kohdellaan kuin eläintä, sillä hän on fiksu ja se aidoin Solo. Grootille saa nauraa, hän ei välitä, enttimies hymyilee viattomasti pahiksia piestessään ja lahjoittaessaan lapselle kukan kuin vahvasti lääkitty hullu kainalokarvan. Fotorealistisia tehosteet eivät ole, mutta ne istuvat charmikkaan tieteissarjamaisiin lavasteisiin ja vuorovaikutus näyttelijöiden kanssa on eläväistä. Entisen Troma-ohjaajan James Gunnin historia näkyy paitsi siinä, että hän kunnioittaa friikkejä, myös muutamissa tuhmissa vitseissä. Miehen todellinen saavutus on huumorin ajoitus. Jo siirtymä mekastuksesta latteaan hetkeen naurattaa oikein ajoitettuna.

Gunn uskoo soppaansa täysin ja se on upeaa esim. tuoreen Herculeksen hengettömyyteen nähden. Miehen tavoittelema tunnelataus tykittäisi, jos koko tarina oikeasti tulisi ulos hänen päästään. Leikkausmokat eivät leffaa kaada, mutta mainittakoon, että parikin kertaa kun jokin pirstaloituu, tyyppi siellä sisällä selviää yhtenä kappaleena järjenvastaisesti, koska Gunn ei näe tarpeelliseksi esittää miten asianomainen sinkoilee kriittisimmällä hetkellä. Kerronnasta löytyy vastaavaa draamasokeudesta johtuvaa hutilointia.

Jos The Fifth Element on lasillinen ja Farscape tölkillinen maitoa, Guardians of the Galaxy on 2dl maitojauhetta. Jos kuolaat ihan hemmetisti, et huomaa eroa.