Brett Ratnerin uusin muovinen koirankakka Hercules pitää sandaalien ja sotisopien ystävät hereillä kahdella onnistuneella sotakohtauksella. Ratner kiertää matalan ikärajan (PG-13) niin taitavasti, että on epäiltävä, onko ikärajasetä lahjottu: raajat irtoavat vain katsojan mielikuvituksessa, mutta iskut tuntuvat ja punaväriäkin esiintyy. Kiihkeästä, hallitusta kaaoksesta erottaa vaivatta olennaiset yksityiskohdat, kuten muodostelmien merkityksen. Ketkä pieksevät ja miksi, paljonpa sillä on väliä. Kiinnostuin hahmoista ja osapuolista vasta kun - ja vain koska - he joukolla mätkivät.

Sanon sen taas: ota paita pois, Dwayne Johnson. Lihaa syövät heteromiehet ruikuttivat ensimmäisinä, kun Conan barbaarin uuteen versioon palkattiin Jason Momoa, joka ei ole yhtä mieletön karpaasi kuin Schwarzenegger. Homojen hommaa eivät ole (virallisesti) myöskään kehonrakennuskisat tai fantasiataiteen perinteiset paidattomat He-Manit. Johnson on omien sanojensa mukaan treenannut rajummin kuin koskaan herättääkseen henkiin Herkuleksen tässä unelmaprojektissaan, mutta alkua ja loppua lukuunottamatta hän viettää elokuvan muovilihas-haarniskassa kuin Disneyn Herkules. Tällaisen elokuvan pitäisi olla elämää suurempi jytkypommi ja onnistunut ensimmäinen askel olisi se, jos hikinen örisevä kehonrakentaja heiluttaisi nuijaa alusta loppuun - ilman paitaa.

Trailerissa Herkules suorittaa legendaarisia urotöitään. Hydra ja jättisika ottavat lukua! Kokopitkät kohtaukset ovat 1-2 sekuntia lihavampia. Arvasin tämän, koska elokuvaa on kuvailtu legendan jatko-osaksi, mutta sain kai toivoa, että elokuva tarjoaisi vastaavaa meininkiä kuin aluksi montaasissa? Montaasi on muuten satua. Perusidea on se, ettei Herkules ehkä olekaan Zeuksen äpärä. Tai ehkä hän on. Uuvuttava jossittelu jatkuu alusta loppuun. Herkuleksen nyrkinisku lennättää äijän monen metrin kaaressa, mutta kuitenkin hän saattaa olla perusjannu vaan. Onko tuo kentauri? Onko kyse hahmojen mielikuvituksesta tai hulluudesta - vai onko leffa sittenkin fantasiaa? Voi homehtuva perseeni. Elokuva toimii ajatusleikkinä agnostikoille, jotka eivät ole varmoja uskoako Zeukseen.

Herkules ratsastaa maineellaan johtaessaan palkkasoturien ryhmää. Muillakin kuin Johnsonilla on persoonallisuutta, mutta selittelevä kerronta ei salli katsojan eläytyä ryhmän matkaan, koska selitykset on aina suunnattu ulkopuoliselle. Traakian kuningas värvää tyypit avuksi sotaan, joten niinpä he kouluttavat sotilaita ja vääntävät rautalangasta tarinansa. Pari selitystä lausutaan toiseenkin kertaan, luulen. Tavalliset traakialaiset ovat vain pottapäitä rivissä. Lopussa harrastetaan hätäisesti hovijuonittelua siihen tyyliin, että pahoiksi psykopaateiksi paljastuneet käkättävät häh hää. Herkuleksella ei ole ketään tai mitään jonka kanssa tasaväkisesti painia, joten huipennuksessa hän puskee asioita nurin.

Elokuva on tyhmä, mutta ei hullu. Elokuva on vaivaantunut, huumorintajuton ja valikoidusti itsetietoinen, koska kreikkalaiseen mytologiaan kuuluu kaikkea "ihan liian outoa". Mitä sieluttomiin tusinaheikkeihin tulee, Ratner on yksi taitavista, mutta enemmän hänen heiniään olisi ollut suoraviivainen seikkailu, jossa kävellään eteenpäin. Legendan merkityksen pohdiskelu ja ristiriitaisilla signaaleilla mehustelu on materiaalia sielukkaalle (eli esim. hullulle) ohjaajalle. Herkules ei näyttäydy legendana, vaan putkiaivopässinä, jonka viereen elokuva joutuu laittamaan lapsellista puhdasta pahuutta tehdäkseen hänestä sankarin. Ottaen huomioon, että ihan oikea Thor ampuu avaruusolentoja salamoilla nykyajassa kaikkien aikojen kolmanneksi tuottoisimmassa filmissä The Avengers, "melkein uskottava" Herkules tuoksahtaa tuhdilta aivopierulta.