Jackie Chan oikeasti elää fyysisessä todellisuudessa sen sijaan, että hän vain istua röhnöttäisi niin kuin sinäkin siinä. Mies tanssii fysiikan lakien ympärillä tai niiden kanssa ja ohjaajanakin hänellä on silmää toteuttaa iskevästi pienet ja paisuneet visuaaliset ideat. Istuskelevien teoriafanien tykkäämistä asioista - kuten tarinasta ja hahmonkehityksestä - vanha apina ei tiedä tuon taivaallista. Monet hyvätkin toimintafilmit hyötyisivät Chanin konsultoimisesta, mutta vastaavasti Chanin ohjaus Chinese Zodiac hyötyisi työparista, joka edes vähän käyttää päätään, eikä salli koko elokuvan olla silkkaa vaistoa, tunnetta ja refleksiä.

Kiinalaisia horoskooppimerkkejä kuvaavien pronssipatsaiden päät pöllittiin kauan sitten. Nykyään ne ovat suosittu huutokauppakohde. Monien mielestä ne pitäisi palauttaa Kiinalle: mielenosoittajat jyrisevät kaduilla ja kyseessä on uutisten ykkösaihe. Jonkun ihmefirman virnuileva länsimainen pomo lähettää Chanin johtaman kiinalaisen varastiimin metsästämään päitä.

Niin, putosin jo kärryiltä. Siihen luotin, että Chan on sankari, mutta onko hän koko ajan sankari vai kehittyykö hänestä sellainen, siitä en tajunnut hölkäsen pöläystä. Joskus varkaat tavoittelevat rikkauksia, joskus oikeutta. Joskus he puhuvat palturia tarkoituksella, ehkä. En ole rasisti, mutta olen sokea merkityksettömille kasvoille, joten väitän että kaksi aasialaista naista ja toisen herran parrasta huolimatta kaksi aasialaista miestä näyttävät identtisiltä. Joku heistä ei tajua muita, joku vähän kiukkuilee. Joku haluaa varastaa - mutta ei, sen Chan kieltää. Yleensä he myötäilevät Chania. Mukaan sotkeutuu länsimaalainen nainen, koska nyt leffassa etsitäänkin kadonnutta hylkyä Pirates of the Caribbean -hengessä ja tavataan Jack Sparrow'n kaksoisolento. Tööt.

Tämä on taas semmoinen teos, jonka olisin katsonut innolla vaikka suomenkielinen teksti puuttuisi ja joka luultavasti olisi parempi silloin. Kuusikymppinen Chan ei ole idän ihmeistä vetrein, mutta hänellä on mielikuvitusta. Jälleen hänen lempeä luonteensa tulee kivasti esille siinä, ettei leffa panosta kipuun ja kuolemaan, vaan piirroshahmomaiseen kohellukseen. Ensimmäisen puolen tunnin aikana Chan laskee mäkeä rullaluistinpuvussa luotien viuhuessa ja suorittaa laskuvarjohypyn alhaalta ylöspäin. Miksi, kysyy sivuhahmo. En ehdi vastata, virkkoo Chan lentäen pois.

Niin sanotut hahmovetoiset kohtaukset ovat lyhyitä ja töksähtäviä, joten harvemmin nekään tylsiksi käyvät. Voi ei, joku on kidnapannut uppo-outoja hahmoja! Kun omainen juoksee paikalta itkien, hämmentynyt Chan avaa telkkarin nähdäkseen kyseisen tytön nurkassa itkemässä sekuntien ajan. Vai niin. Katsoin pari tällaista kohtausta useita kertoja peräkkäin, sillä joskus kömpelyys on taidetta. Aluksi jaksoin huvittua myös kieliasioista. Kiinalaiset ja ranskalaiset puhuvat sekaisin omia kieliään ja englantia ja peräti yksi hahmo muistaa ilmoittaa, ettei hän ymmärrä kaikkea. Minkä tahansa kielen edustaja saattaa kuulostaa dubatulta, vaikkeivät muut hahmot samassa kohtauksessa kuulostaisi.

Kyseessä on viimeinen kerta kun Chan suorittaa itse vaativia stuntteja. Hän on ohjaaja, taideohjaaja, kirjoittaja, tuottaja, pääosanesittäjä, stunttikoordinaattori, stunttimies, säveltäjä, pitopalveluvastaava ja pari muutakin asiaa, joten on väärin toivoa, että itsensä näköisen elokuvan uransa ehtoopuolella askarrellut taiteilija olisi pyytänyt apua. Se on ikävää, että hahmot ovat niin onttoja ja tarina niin tökerö, ettei edes Chanin oma karisma pääse täysin oikeuksiinsa. Tykkäsin stunttimies Chanista, mutta jopa monet muilla tavoin heikot jenkkileffat tarjoavat sympaattisemman näyttelijä Chanin. Nauroin Jackien kanssa ja nostan hänelle hattua, mutta valitettavasti nauroin myös hänelle.