Pimahtanut tieteispainajainen Snowpiercer ei kaikille sovi, mutta voin luvata, että tarjolla on jotakin aidosti erikoista ja isolle kankaalle kuuluvaa kuvakerrontaa. Perusideaa on helpompi avata kuin tunnelmia. Ihmiskunta on aikaansaanut jääkauden. Viimeiset eloonjääneet huristelevat junalla, joka on keksijän mukaan omavarainen ikiliikkuja. Köyhät kärvistelevät perävaunussa ja eliitti pyyhkii silkillä puota lähempänä veturia. Asetelman loogisuutta ei ole tarkoitus ajatella älyllä vaan viisaudella. Snowpiercer on musta komedia, joka kertoo miltä se tuntuu, kun köyhyydessä marinoitu raukkaparka taistelee tiensä absurdin loisteliaisiin ympyröihin. Jos siinä ei tunnu olevan järkeä, että joitakin sorretaan muuten vaan, vaikka resursseja löytyy, niin mieti vielä hetki, haluaisitko varmasti pakolaiskeskuksen naapuriisi.

Chris Evans näyttelee kapinaliikkeen johtajaa. Hän on katkera, vihainen, päättäväinen ja kuolemanvakava: hänelle tarina on totta, jokainen uhraus sattuu. Parin tekstimuotoisen selityksen jälkeen elokuva alkaa likaisesta slummivaunusta, jossa ei edes ole ikkunoita. Karuus saattaa antaa halvan vaikutelman, mikä tehostaa kasvavan mittakaavan tenhoa. Iso ristiriita jonka köyhät jo tuntevat on Tilda Swintonin näyttelemä elitistitäti. Puhtaalle komediahahmolle tarina on leikkiä: Swinton on hyvin hauska muikistellessaan hallitusti tavoilla, jotka eivät moneen elokuvaan sopisi. Synkkien ja koomisten tunnelmien välillä vuorotellaan vuoristoratamaisesti, siten että syöksyt tuntee vatsanpohjassa, oudon pohjaväreen sitoessa elementit yhteen (ts. "vaunu ei suistu radalta"). Nälkäpeli-sarja käsittelee uskottavammin kärjistettyjen yhteiskuntaluokkien eroja, mutta Snowpiercer on hauskempana ja rajumpana reippaasti rikkaampi elämys.

Toimintakohtaukset kuten luovat joukkotappelut ovat asiayhteydessä täydellisiä. Väkivallalla mässäily on yksi helpoimmista vitseistä, joihin musta komedia voi turvautua - heh, jos pää irtoaa -, mutta Snowpiercer ei sille tielle lähde, vaan luo brutaalia ja kiihkeää vaikutelmaa ensisijaisesti kameratyöskentelyllä. Ikäraja on korkea ja mukana on graafista väkivaltaa, mutta monet merkittävät osumat tapahtuvat katsojan mielikuvituksessa. Väkivalta on rumaa. Väittääkseni elokuva onnistuu pitämään ajatuksesta kiinni, vaikka mäiskeen väliin on sotkettu muunlaista huumoria.

Väitän myös, että muutamat kömpelöt ja epäselvät hetket (...oliko tuo suihinottovitsi...?) ovat kauneuspilkkuja, jotka tehostavat tärähtänyttä tunnelmaa. "Häh" on ajatus, jota tässä tavoitellaan. Materiaalin täydellisen hallinnan puute näkyy negatiivisesti hahmonkehityksessä, jos asetamme vaatimukset korkealle. Kyse on yksinkertaistettuna siitä, että äkäiset hahmot hämmentyvät, eikä esimerkiksi kehittyvistä ystävyyssuhteista tai taistelusta sisäisten demonien kanssa. Evansin näyttelemä suorittajamies on lähinnä vain symboli kapinahengestä, kunnes hän myöhemmin avaa taustatarinaansa monologissa, joka on vangitseva kuin mikä tahansa kohtaus tänä vuonna. Irralliset onnistuneet hahmovetoiset hetket ovat irrallisia onnistuneita hahmovetoisia hetkiä. On eri asia ymmärtää hahmoja tilanne kerrallaan kuin olla heidän päänsä sisällä.

Snowpiercer on eteläkorealainen elokuva, mikä näkyy ainakin siinä, että maan supertähti Song Kang-ho näyttelee "coolia Han Soloa", jos Evans on "Luke". Länsimaissa Song ja ohjaaja Bong Joon-ho kenties tunnetaan parhaiten edellisestä yhteistyöstään, omintakeisesta hirviöleffasta The Host, joka on mielikuvitusmyönteisille yleissivistystä, jos Snowpiercer on meille kokemuksena pakollinen. Leffan poliittiset piirteet eivät ole mutkikkaampia kuin vaikkapa Avatarissa, vaan tapa antaa viihteelle painoa. Muutamat alitajunnassani pyörivät, jälkikäteenkin kylmiä väreitä irrottavat huippukohdat simppelisti edustavat erinomaista visuaalista kerrontaa. On mahdollista saada katsoja hihittelemään sadistisen kohtauksen aikana ja kuitenkin fiilistelemään vilpittömän myötätuntoisena, kun uhri myöhemmin kiihkoilee, kunhan kaikkiin olennaisiin tunteisiin uskotaan kameran molemmilla puolilla.