Teineillä on syöpä. Kaunisteltua lässytystä tarina ei ole - puijaa kertojana toimiva Hazel-tyttö. Tai puijaa ja puijaa. Sellaisiakin tarinoita on kerrottu, joissa teinisussun kohtalosta masentunut tyyppi yhtäkkiä inspiroituu ja lähtee kenguruna pomppimaan naapurien aitojen yli, koska hänellä on enää hetki aikaa järjestää täydelliset häät ja hääyö, jonka päätteeksi onnellinen armas nukkuu pois rauhallisesti. Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars) ei ole niin imelä tarina, mutta yli-idyllistä "viime hetken onnea" mahtuu mukaan ja päähenkilöt näyttävät kauniimmilta ja terveemmiltä kuin olen eläessäni näyttänyt. Ilo ja suru vuorottelevat. Se on ihan kiva soppa, kun aidosti karut kriisit vaanivat jokaisen kulman takana, vaikka päähenkilöt yrittävät elää hetkessä huolettomina elokuvahahmoina.

16-vuotias Hazel on sairastanut kolmasosan elämästään. Etäpesäke keuhkoissa on jättänyt hänet riippuvaiseksi varahapesta. Kun hän ystävystyy vertaistukiryhmässä Gus-pojan kanssa, he harrastavat puhteita, joiden aikana hapenottokyky saisi pelittää. Hazelin aikuisten oikeasti täytyy pitää letku kärsässä, eikä poika yritäkään kantaa häntä vaikkapa ylös rappuja, sillä pojan jalka on amputoitu. Onhan tässä särmää. En ollut varma mitä ajatella sellaisten myönteisten kohtausten aikana, kun teinit hymyilivät leveästi lärvillään sarkasmia. Onko sekin realismia? Varsinkin uusia tuttavuuksia solmiessaan monet oikeastikin valitsevat superpositiivisen & superfiksun ilmeen. Muovisimmat sellaiset tahtoisin huitaista pois lumilapiolla.

Gus on tarkoituksella pirteä tai jopa teatraalinen. Hazel ei ole syvästi masentunut, mutta hän on rutinoitunut ja tympääntynyt. Gus tuo sähköä hänen elämäänsä ja tasapainoinen naaras tekee huithapelista eheämmän. Suhde on pääpiirtein osuva ja söpö. En välttämättä jäänyt kaipaamaan kohtausta, joka kommentoi Gusin miellyttämishalua, sillä hänen muutkin puolensa tulevat kyllä esille. Ongelma on ennemminkin näyttelijässä. Shailene Woodley myy erittäin taitavasti Hazelin monenkirjavat aivoitukset: niin hillityt reaktiot kuin suuretkin tunteet. Ansel Elgort on mukava poika, joka ansaitsi sympatiani, mutta hän kiikkuu ylinäyttelyn rajalla, joten en voinut olla kuvittelematta, minkälainen Gus olisi Miles Tellerin näyttelemänä. Teller ja Woodley esiintyivät teinidraamassa The Spectacular Now, joka oli ehdottomasti Tellerin show, ja olisi mojovaa nähdä kaksi tasavahvaa nuorukaista tasavahvoissa rooleissa.

Syvyyttä kuvioihin tuovat Laura Dern Hazelin äitinä ja Willem Dafoe kärttyisenä äijänä. Dern tasapainottaa hienosti hahmon, joka on merkityksiä täynnä, vaikkei hän ole erityisen aktiivinen toimija tarinassa. En pitänyt äitiä lainkaan teennäisenä, vaikka hän keskittyy positiiviseen. Hänen tyttärensä on tehnyt kuolemaa monta pitkää vuotta ja Dern tekee näkyväksi tunteiden historian. Dafoe puolestaan on luontaisen jäyhyytensä vuoksi osuva valinta älyköksi, joka ei ole kiinnostunut säälimään sairaita tai edes esiintymään teinielokuvassa. Kun hän ja Hazel riitaantuvat, erilaisilla katsojilla varmasti on eriävä käsitys siitä, kumpi on ns. oikeassa, ja uskoakseni molemmat tulkinnat rikastavat kerrontaa ainakin tuolla nimenomaisella hetkellä.

Ylipitkällä tarinalla on vaikeuksia loppua. Se on noloa, sillä elokuvan sisällä puhutaan useaan kertaan siitä, kuinka tällaiset tarinat yleensä loppuvat: yksi juonielementti on syövästä kertova romaani, jolla on erikoinen loppu. Kyseessä on onnistunut nyyhkyleffa lämminhenkisellä huumorilla, mutta silloin kun mainitsemani tyyppi hyppi aitojen yli, vuosin vuolaammin kuin tämän teoksen viime metreillä. Naiivius ei ole synti. Leffa on vetoavampi simppelisti surullisena ja kun sairaat teinit pusuttelevat runollisissa maisemissa (silloinkin saa tai pitää nyyhkiä) kuin itsetietoisuuden puuskien aikana ja liikaa yrittäessään (hahmojen pitäessä puheita).