Coldplay: Ghost Stories
Suureellisen stadioneita täyttävän poprockin jumalasta eli U2:sta seuraava, Coldplay, on säätänyt jälleen albumillisen äärimilleen hiottua mietteliästä/alavireistä tunnelmointia. Ghost Stories paljastaa intiimimmän mutta myös selkeästi syntikkapainotteisen ja elektronisen Coldplayn. Kitara ja rummut prosessoidaan kuulostamaan joltain muulta ja rummuissa on kokeiltu reippaasti muuta kuin perinteisiä kannuja. Kitarapainotteisen musiikin ystävälle selkeät edm-viittaukset ovat myös jonkinlainen kynnys.
Vaikka soundissa on nykypäivän tanssipopin tyylivirtauksia, mielleyhtymiä löytyy vuosien takaiseen syntikkapoppiin. Esimerkiksi Always in my head tuo etäisesti mieleen Alphavillen Forever youngin ja myös Pet Shop Boys on mukana muistoissa. Allekirjoittaneen korviin Coldplay tuo edelleen vahvan mielleyhtymän Oasis-orkesterista työstämässä U2-covereita. Myös monessa lähteessä mainittu Bon Iver on hyvä vertailukohta. Muutamat reilummin tanssilattialle kutsuvat siivut antavat vaikutelmaa David Guettan Coldplay-miksauskiekosta. Luonnollisesti edm-hekumointi A Sky full of stars on kyseisestä paras esimerkki mutta kyllähän Magic-niminenkin viisu voisi olla peräisin Guettan läppäriltä.
Mietteliäs, rauhallinen, piano/syntikkavetoinen ovat määritelmiä, jotka sopivat myös Ghost Stories -kiekon kylkeen. Vaikka soundi on suurta, Coldplay on vähemmän pöyhkeilevä ilmestys kuin yleensä. Chris Martinin porukka onnistuu pakahtumaan tunteesta kuin 30 Seconds To Mars mutta tällä kertaa suuren stadionin nurkassa, pianoon nojaillen ja niukemmassa spottiloisteessa. Midnight ja A Sky full of stars myyvät kuitenkin itsensä klubimusiikin hengettömälle pirulle. Vaikka albumi on muodollisesti pätevä ja hallittu tekele, loppupeleissä tuntuvat muoto ja tyyli ottaneen päätäntävallan. Tehopyörityksessä kiekko ei kasvanut astetta suuremmaksi vaan aiheutti hienoista puutumista.
Vaikka soundissa on nykypäivän tanssipopin tyylivirtauksia, mielleyhtymiä löytyy vuosien takaiseen syntikkapoppiin. Esimerkiksi Always in my head tuo etäisesti mieleen Alphavillen Forever youngin ja myös Pet Shop Boys on mukana muistoissa. Allekirjoittaneen korviin Coldplay tuo edelleen vahvan mielleyhtymän Oasis-orkesterista työstämässä U2-covereita. Myös monessa lähteessä mainittu Bon Iver on hyvä vertailukohta. Muutamat reilummin tanssilattialle kutsuvat siivut antavat vaikutelmaa David Guettan Coldplay-miksauskiekosta. Luonnollisesti edm-hekumointi A Sky full of stars on kyseisestä paras esimerkki mutta kyllähän Magic-niminenkin viisu voisi olla peräisin Guettan läppäriltä.
Mietteliäs, rauhallinen, piano/syntikkavetoinen ovat määritelmiä, jotka sopivat myös Ghost Stories -kiekon kylkeen. Vaikka soundi on suurta, Coldplay on vähemmän pöyhkeilevä ilmestys kuin yleensä. Chris Martinin porukka onnistuu pakahtumaan tunteesta kuin 30 Seconds To Mars mutta tällä kertaa suuren stadionin nurkassa, pianoon nojaillen ja niukemmassa spottiloisteessa. Midnight ja A Sky full of stars myyvät kuitenkin itsensä klubimusiikin hengettömälle pirulle. Vaikka albumi on muodollisesti pätevä ja hallittu tekele, loppupeleissä tuntuvat muoto ja tyyli ottaneen päätäntävallan. Tehopyörityksessä kiekko ei kasvanut astetta suuremmaksi vaan aiheutti hienoista puutumista.
Keskustelut (1 viestiä)
26.06.2014 klo 08.34