Kertotaulu pitäisi oppia ennen kesälomaa, tai Pate jää luokalle. Hän kernaammin leikkii rokkitähteä. Musikaalisia lahjoja pojalla ei ole, paitsi jos hänellä onkin, tai en minä tiedä miten tarinan tämä puoli luulee toimivansa. Hahmon kehityskaari on se, että hän ylpistyy, kun harhaiset aikuiset erehtyvät kohtelemaan häntä kuin tähteä. Niin, se oli siinä. Toki on kohteliasta tulkita, että kun hälläväliätyyppinen tarina viedään päätökseen, Pate ei ole ylpeä enää. Kaikki ovat iloisia ja monet tuntevat saavuttaneensa jotakin, vaikkei kukaan saavuttanut mitään.

Jouduin tarinan ymmärtääkseni katsomaan uudestaan kohtauksen, jossa leikistä tulee totta. Paten kaverit ovat mukana fantasiassa. Se on loogista. Lapset leikkivät bändiä - joskin yksi heistä on mieluummin Batman. Hi hii, hymyilin. Mikä tekee rock-bändistä rock-bändin? Kuulemma raha. Lapset mekastavat pankissa, joten poliisit tulevat tykit tanassa heitä hillitsemään (ehkäpä tulevassa parempaa makua edustavassa erikoisversiossa aseet digitaalisesti korvataan radiopuhelimilla). Kuten toisella katselukerralla tajusin, tämä on se syy, miksi satunnainen toimittaja kiinnostuu Patesta ja luulee häntä ei rosvoksi, vaan rokkariksi. Loogista kuin sika sienenä. Pian myös levy-yhtiön pellet valehtelevat toisilleen.

Kuka on Ella? Luultavasti tyttö joka toimii joskus kertojana, mutta en tunnistaisi häntä rivistä. Pate on "Ellasta ja kavereista" eli lapsista ainoa jota voidaan kutsua hahmoksi. Enemmän ruutuaikaa saa heidän opettajansa, jona nähdään Eero Milonoff. Hän ylinäyttelee, kun materiaali on keksimällä keksittyä ja tunnereaktiota vaaditaan, mutta pelastaa maineensa muutamilla hyvin ajoitetuilla heitoilla ja mukavan miehen karismalla. Kummoinen johtohahmo opekaan ei ole, sillä hän lähinnä murehtii ja skitsoilee. Vaikka hän yrittää olla hyvä maikka, hän ei onnistu: ei sinnepäinkään. Lapset kunnioittavat häntä vain kun hänellä kilahtaa.

Monologeissa alleviivataan ilmeinen sisältö kuten se, että julkisuudesta haaveilun sijaan kannattaisi tehdä töitä. Käytännössä sanoma on päinvastainen. Käänteet eivät sivistynyttä käytöstä palkitse, koska sitä ei esiinny. Yhdessä sivujuonessa Paten suosikkilaulaja Elviira on kyllästynyt julkisuuteen ja managerimiehensä hösötykseen. Sen sijaan, että Elviira olisi ongelmansa kohtaava hahmo, hän kyykkii satamassa merimieheksi naamioituneena, jotta muut voisivat vahingossa avautua hänelle, mikä johtaa tasan ei mihinkään, paitsi jos se on mielestäsi jotakin, että ennen lopputekstejä kaikki paketoidaan hymyilemällä. Managerimies on hahmo jos Patekin on. Hän teoriassa nöyrtyy Elviiran kadottua, mutta jatkaa silti kusetusta ja törppöilyä.

Koko perheen hömppä on taitolaji. Lapsinäyttelijöiden ohjaus on erityisen haastavaa, eikä ole järin kunnianhimoinen ratkaisu kirjoittaa lapsihahmoja niin ontoiksi, että kuka tahansa epäujo toukka selviytyisi niistä. Tarina ja maailma saavat olla koomisen kärjistettyjä, kunhan kyse on mielikuvituksesta eikä laiskuudesta. Hyvä esimerkki on tv-lähetys, jossa Elviira voittaa palkinnon. Lavasteet ovat kuin 70-luvun lottoarvonnasta. Elviira lausuu tahtovansa lapsen, koska olisi liian vaikeaa ilmaista juonenkäänteillä se, ettei yksin julkisuus tee onnelliseksi. Harva julkkis avautuu gaalassa ilman itseironiaa olemattomista ongelmista jotka ovat heidän omaa syytään ja hömpänkin soisin olevan tunnetasolla totta. Sellainen tarina on kerrottu kivasti kerran jos toisenkin, että yksinäinen lapsi uskoo olevansa julkkiksen jälkeläinen. Kaikkien main-man Pate virnistellen leikkii sellaista jälkeläistä, koska tv-ohjelma yllytti. Realistista vaan ei järin vetoavaa.

Leffa haluaa sanoa jotakin hyväksyttävää ja hupsutella riemastuttavasti, mutta se on jumittunut pysyvästi "siihen keskelle" eli tylsyyden ja epäuskottavuuden rajalle. Hahmot, joiden ei tarvitse ottaa mitään vakavasti, ovat rasittavia. Kauhu- ja jännityselokuvat tietävät käyttää sellaisia perkeleitä roistoina.