Jos tenavana olisin suunnitellut talon, siinä olisi tietenkin ollut liukumäki yläkerrasta etupihalle ja muuta. Visioidessani sain kuulla, ettei edes talon väriä saa päättää kaavoitusalueella. Se lienee ensimmäinen kerta kun ymmärsin byrokratian olevan ihmisyyden vastaista.

Tuoreehkoon vähäeleiseen tositarinaan perustuva draama Still Mine kertoo vanhuksesta, joka tahtoisi rakentaa tavallisen talon omille mailleen ja yleisesti ottaen elää ja kuolla parhaaksi näkemällään tavalla. Byrokraatti urputtaa, koska suunnitelma on päässä eikä paperilla ja koska lankuista puuttuvat leimat. Nuoret ja naiivit (viisi- tai kuusikymppiset) jälkeläiset narisevat hieman myös varmasti silkkaa hyvyyttään, mutta osoittaen taipumusta uskoa yleisiin totuuksiin kuten siihen, että ihmiset elävät ikuisesti elleivät he erikseen mokaa. Minä sanon, että jos talo romahtaa vaarin ja hänen muistisairaan vaimonsa päälle, se on kaunista, se on runoutta: mielimällään tavalla he lähtivät. Jos muidenkin terveys on vaarassa, niin ympäristö reagoikoon sitten siihen, kunhan päätökset perustellaan.

Ei se talo romahda. James Cromwell näyttelee teräväjärkistä käpyä, joka on ikänsä rakentanut asioita, viljellyt maata ja hoitanut eläimiä. Geneviève Bujoldin näyttelemä vaimo on suhteellisen selväjärkinen myös, mutta lähimuisti on heikko ja heikkenemässä. Pappa ymmärtää, että tässä vaiheessa elämää on aika vähentää häslinkiä ja rauhoittua. Kaupunkiin pariskunta ei tahdo muuttaa, joten mies päättää rakentaa omin käsin uuden pienemmän mökin, jotta vaimosta olisi helpompaa pitää huolta. Rakentaminen itsessään ei tuota ongelmia.

Elokuvan arvo on Cromwellin suorituksessa, jota Bujold söpösti tukee. Tarina byrokratian vastaiskusta on vahvasti valkoharmaa. Rakennustarkastaja ja muut ohimennen vilahtavat viranomaiset ovat laimeita robotteja, jotka toimivat siten kuin ne on ohjelmoitu, joten niille puhuminen on seinille murahtelua. Katsoja on täsmälleen samaa mieltä päähenkilön kanssa olennaisista asioista. Vastahangankiiskenä koetin selvittää, ovatko elokuvan tekijät (Yhdysvaltain) republikaaneja, joiden näkemykset siitä kuka saa elää omaan tahtiinsa ovat lievästi sanoen kaksinaismoralistisia, mutta ei, elokuva ensinnäkin on kanadalainen.

Ellei pääosassa nähtäisi Cromwellia, elokuvan nimi olisi Still Mine: A Craig Morrison Story ja ensi-ilta olisi ollut kahden saippuaoopperajakson välissä eikä elokuvajuhlilla. Sormen heristäminen yhteiskunnan epäkohdalle voisi tuoksahtaa saarnalta, kun päähenkilö on kaiken kaikkiaan herra täydellinen. Cromwell tuo tunnetta hahmon lievään, perusteltuun kärttyisyyteen, ja särmikkyys on tärkeää positiivisten tunteiden vetoavuuden kannalta. Pappa on valmis hyväksymään sen, että piakkoin muori ei muista mitään, vaikka kipeää se tekee. Pieni hyvää makua edustava eroottinen hetki ja menneiden muistelu maalaavat pariskunnan todellisuudesta kivan kuvan. "Still Mine" viitannee siihen, että miehellä on yhä vaimo, vaan ilmaiseehan otsikko laajemminkin, että pappa on yhä vahvasti kiinni elämässä.

Oikeussalissa pyörähdetään vain sen verran että päähenkilö sanoo sanottavansa. Elokuva on ensisijaisesti niin sanottu yksipuolinen rakkaustarina. Koska reagoin eri aivolohkoilla yksinkertaiseen tunteelliseen sisältöön kuin älylliseen sisältöön, pidin elokuvasta aavistuksen enemmän kuin lähes tarkalleen vuosi sitten arvostelemastani Oscar-voittajasta Rakkaus, joka on huomattavasti kunnianhimoisempi mutta omaan temppuiluunsa kompastuva kertomus muistisairaasta mummosta ja puolisosta. Still Mine vain vihjaa sairauden synkimmistä puolista, mutta elokuvalla on helposti lähestyttävä tunteellinen näkökulma toisin kuin on Rakkaudella, joka toisinaan dokumentoi tilannetta kylmästi ja toisinaan keskittyy pulujen jahtaamiseen epäpätevän vertauskuvallisesti.