Tarina isännättömien samuraiden eli roninien kostosta on tosi, vaikka yksityiskohdat saattavat olla legendaa. 1700-luvulla japanilainen lääninherra hyökkäsi vieraanaan olevan viranomaisen kimppuun, koska töykeä vieras oli toistuvasti loukannut häntä. Lääninherran oli tästä johtuen tehtävä rituaali-itsemurha. Hänen miehiään kiellettiin kostamasta, mutta miehet näkivät koston velvollisuudekseen hyväksyen sen, että koston jälkeen heidänkin on surmattava itsensä. Japanilaiset ovat sitä kansaa, jonka saavutukset sodankäyntitaktiikoista virtuaalisiin tyttöystäviin vaikuttavat tähtäävän japanilaisten sukupuuttoon. Tarinan moraalissa riittäisi tutkittavaa.

Jättibudjetin Hollywood-elokuvan 47 Ronin mukaan "töykeä viranomainen" on noituudella lääninherran aivopesevä roisto, jonka pitkän aikavälin tavoite on Japanin valloitus. Yllättäen tarinaa ei ole vesitetty täydellisesti. Leffa on siinä mielessä mielenkiintoinen, että se antaa aihetta pohtia miten paljon mielenkiintoisempi tarina olisi laatuohjaajan 100 miljoonaa dollaria kustantavassa historiallisessa seikkailussa (tyyliin Braveheart), kuin tässä 200 miljoonaa kustantaneessa pokémonfantasiassa mieheltä, joka on aiemmin ohjannut auto- ja vodkamainoksia.

Kuvaukset alkoivat keväällä 2011. Tuotantoa on kuvailtu painajaismaiseksi. Ohjaaja kuulemma yritettiin syrjäyttää työehtosopimusten sallimissa rajoissa. Jonkun ammattitaito näkyy siinä, että elokuva lipsuu farssin puolelle vain fantasiakohtausten aikana: ne ovat tarpeettomia ja epärealistisina tahattoman koomisia. Tuotantosuunnittelu on yksityiskohtaista. Kuvaaja ja leikkaaja ymmärtävät jotakin draamasta: taisteluissa esiintyy iskuvoimaa. Vakavien näyttelijöiden ansiosta parissakin kohtauksessa on enemmän tunnetta kuin videopeleissä.

Hahmojen persoonallisuudet rajoittuvat kunniakäsityksiin. Yksi minuutin ruutuaikaa saava punkero tosin on veikeähkö. Keanu Reeves pitää silmiä auki puoliverisenä soturina. Fantasiajuttujen tavoin Reeves on kohderyhmää laajentava temppu; kuin jännien tarrojen liimaamista lapselle lahjoitettavaan tietosanakirjaan. Vaikka puoliverinen on todistanut rohkeutensa, muut sankarit ovat rasisteja. Ehkäpä he lämpenevät tälle kymmeniä vuosia tuntemalleen kaverille, kunhan jätkä paljastaa tuntevansa Paavo Väyrysen näköiset mystiset örkit? Ehkä. Hahmot, hahmonkehitys ja ihmissuhteet tiivistyivät näihin sanoihin melko kattavasti. Päähenkilön ominaisuudet (kuka tekee päätöksiä, kuka silmäilee pakollista naista) on jaettu Reevesin ja samuraiden johtajan välille tasaisesti sillä tapaa, ettei päähenkilöä käytännössä ole.

Leffa on komitean työ. Joku varmasti tahtoi kertoa tämän tarinan, mutta hänen oli tehtävä myönnytyksiä jollekin, joka tahtoi mukaan viettelevän lonkerohiusnoidan ja Putte Possun brutaalin isoveljen, jolloin kolmas studiopomo virkkoi, että käy, kunhan brutaalius on veretöntä ja viettelevyys miedon stereotyyppistä tätikähinää. Mainoskampanja on nostanut etualalle muun muassa raskaasti tatuoidun rosvon. Hän on pikaisesti vilahtava merkityksetön taustahahmo. Pääosissa: Keanu Reeves ja tuotantosuunnittelu! Komiteaan selvästikin kuului ammattitaitoista porukkaa, mutta kenenkään ääni ei nouse esiin, mikä näkyy persoonallisuuden puutteena, eritoten huumorintajuttomuutena ja sanoman epämääräisyytenä.

47 Ronin on kaikkien aikojen isoin floppi suuntaa-antavan laskukaavan mukaan (tulot / 2 – budjetti). Tappiota tuli 150 miljoonaa taalaa. Lähellä kärkisijaa on myös R.I.P.D., eli toinen tuore ison budjetin kökköelokuva samalta studiolta Universalilta. Palatakseni asiaan josta oli puhetta Maleficent-arvostelussa, Hollywoodin surkein spektaakkelistudio on Disney sekä laadussa että megafloppien määrässä mitattuna. Universal voi kerskailla sillä, että kaikesta huolimatta 47 Ronin ja R.I.P.D. ovat oikeita elokuvia, toisin kuin on siivouskomerossa kuvattu montaasi nimeltä Maleficent, mutta tokkopa tuo lohduttaa yhtä paljon kuin Pixarin, Marvelin ja Lucasfilmin omistaminen.