Mitä näytelmäelokuviin tulee, Disney on tunnetuille saduille sitä, mitä eräästä tuoreesta uutisesta tutut intialaiset miehet ovat teini-ikäisille tytöille. Disneyllä on lähinnä sadut mielessä ja se tahtoisi tehdä niillä jotakin, mutta nykyjohto ei ymmärrä alkeitakaan satujen arvosta, joten hupsista keikkaa, satu ei kelpaa enää kuin puuhun ripustettavaksi.

Disneyn piirroselokuva Prinsessa Ruusunen vuodelta 1959 ei ole esimerkki hyvästä sadusta. Nimihenkilöllä on niukasti repliikkejä ja tarina on väistämättömän odottelua. Filmin arvo piilee kunnianhimoisessa kuvastossa, eritoten taustoissa, mitä on vaikea ymmärtää, jos leffa on katsottu pilalle rajattuna versiona lastenhuoneen töllöstä. Maleficent - Pahatar kertaa tarinan roiston näkökulmasta. Voidaan sanoa, että tarina kannattaakin ajatella uudelleen, eikä silmäkarkkiin keskittyminen ole häväistys. Siitä, että ohjauksesta vastaa joku ex-pepsimainostaja, ja siitä, että käsikirjoituksen on laatinut Linda Woolverton, joka imi kaiken ihmeen tarinasta Liisa ihmemaassa, ei kannata sanoa mitään. Tunnet olosi paremmaksi, kun raivoamisen sijaan seisot paikallasi kivisin kasvoin ja annat yksinäisen protestikyyneleen tipahtaa maahan.

Elokuva alkaa pitkällä montaasilla. Maleficent ("Pahantahtoinen") on hyväntahtoinen keijukainen, jolla on mukavaa taikametsässä. Hän ystävystyy ihmispojan kanssa. Tahtoisin kuninkaaksi, poika sanoo. Rautasormuksesi polttaa, koska rauta on kryptoniittia keijuille, sanoo Maleficent. Olen yllätyksettömästi sitä mieltä herttaisena perverssinä, että koko elokuvan pitäisi kertoa siitä, miten traaginen on kunnianhimoisen pojan ja sarvipäisen ja siivekkään taikatytön rakkaustarina. Romanssin sijaan näemme kiiltokuvia sekuntien ajan kertojan posottaessa. Myöhemmin ahneet ihmiset alkavat aukomaan satuolennoille ja Maleficent joutuu epäsuosioon, sillä hän johtaa enttiarmeijaa kuningasta vastaan. Poika pettää hänet. Tämä on yhä sitä saatanan montaasia.

Maleficent vannoo kostoa, joten hän ryhtyy ilkeäksi yksityishenkilöksi. Vastaava skenaario olisi se, jos elokuvan Sormuksen ritarit alussa Sauronilta katkaistaisiin vain pottuvarvas. Sauron on yhä maailman mahtavin olento, jolla on jumalaton örkkiarmeija, mutta hän ottaa nokkiinsa, joten hän erakoituu ja ryhtyy kaavailemaan kepposia Isildurille.

Kun prinsessa Aurora syntyy, hyvät haltiat saapuvat siunaamaan häntä. Kuningaskin rypistää otsaa: miksi viholliskansan irvokkaat tietokoneanimaatiomummot haluavat muokata loitsuilla vauvan tulevaisuutta? Saliin sähähtää myös Maleficent, joka lausuu tutun kirouksen värttinän piikistä ja ikuisesta unesta. Vain tämän kohtauksen aikana Maleficent vaikuttaa ilkeältä.

Aurora luovutetaan haltiatrion suojelukseen. Tässä versiossa Maleficent on asiasta tietoinen. Hän morkkaa toukkaa, mutta on välittömästi selvää, ettei hän osaa vihata viatonta vauvaa. Loppuratkaisu useimpine yksityiskohtineen on niin helppo arvata, että kyse on jo tietämisestä. Luvassa on tunti lopetuksen epävireistä alustamista. Maleficent ei ole Maleficent, se on hänen kohtaustensa sisältö, joten eipä hän ole paljoa muutakaan. Aurora on hymy. Auroran ja kasvattimummojen välillä on yksi kohtaus, ja siinä kohtauksessa hän saa tietää isästään, jolle hän sanoo terve yhdessä kohtauksessa. Lisäksi: päivää, olet tyttö, sanoo prinssi. Päivää, minä olemassa, vastaa Aurora. Hei hei. Dialogi on tällaista parhaiden muistikuvieni mukaan.

Tuotantosuunnittelijat ovat ahkerina väsänneet kaikenlaista merkityksetöntä. Osa animaatiohahmoista on vekkuleita, mutta vain lelumaisella tavalla: fantasia on painotonta ja vihreän kankaan maku on vahva. Jos Woolverton onkin saduille sitä mitä Hitler juutalaisuudelle, yhtä paljon vikaa on ohjaajassa, jonka draamantajulla ei kannattaisi luoda kuin supermarketin fantasiajulisteita. Liioittelematta kahden hahmon keskustelut ovat hänelle liian monimutkaisia. Siinä missä oikea ohjaaja neuvottelisi hyviin suorituksiin kykenevän Angelina Jolien kanssa ja ihaillen, jumaloiden taltioisi pumpattavan barbaran anorektisen albiinosiskon itsetietoisen ylinäyttelyn, nolo kolamainospelle osoittaa kameralla Jolien suuntaan ja jälkituotannossa kommentoi suoritusta liimaamalla päälle värisavua ja muuta pörinää tunteita korostamaan.

Pidin elokuvasta vähemmän kuin kehitysvammaisesta vierustoveristani, joka lönötti V-tyylillä ja nauraa röhkäisi kerran, kun jonkun päälle heitettiin mutaa. Vaikka hän tietenkin antaisi viisi tähteä elämykselle, johon kuului kahleista vapautuminen, tunnistan kyllä milloin yksinkertaiset ihmiset ovat oikeasti täpinöissään, joten en voi suositella elokuvaa edes varsinaiselle kohderyhmälle. Liisa ihmemaassa. Prince of Persia. Noidan oppipoika. Tron: Perintö. John Carter. Mahtava Oz. The Lone Ranger. Hollywoodin surkein spektaakkelistudio osti Marvelin ja Lucasfilmin syystä.



Haaveilevan romanttisen laulun "Once Upon A Dream" uusi synkkä versio soi lopputekstien taustalla. Tykkään siitä. Se sopii mainiosti mm. Painajainen Elm Streetillä -trailerin taustamusiikiksi. Laita molemmat alta löytyvät videot pyörimään, mykistä Elm Street -traileri ja keskity katsomaan sitä.