Tom Cruise joutuu elämään saman päivän yhä uudestaan. Hänet heitetään ilman koulutusta keskelle futuristista Normandian maihinnousua, jolla ihmiset yrittävät estää ulkoavaruuden ötökkänatseja valtaamasta Eurooppaa ja maapalloa. Kun Cruise kuolee, hän siirtyy ajassa taaksepäin ja taistelu alkaa alusta. Uudet yritykset ja ulkoa opettelu vievät hänen pidemmälle, mutta vihollinen on niin ylivoimainen, että hänellä on vaikeuksia päästä ohi ensimmäisestäkään... kentästä.

Cruisella on siis sama voima kuin Bill Murraylla komediassa Päiväni murmelina. Miksi näin kävi, se selitetään ajoissa. Asiaan liittyy nokkela rajoituskin, joten Cruise ei voi riehua vailla pelkoa seuraamuksista. Kunhan leffaa ajatellaan ensisijaisesti toimintaleffana, tarina on erinomainen, koska se pitää tahtia yllä. Cruise on koko ajan matkalla helvettiin robottipuvussa, mutta hän ehtii miettiä tilannetta tukikohdassa ja ennen pitkää hän yrittää päästä taistelun ohi maisemiin, jossa mörköjä on vain joka toisen nurkan takana. Toimintaa voidaan harjoittaa perustellusti milloin tahansa.

Hauska leffa ei ole lähempänä tajuntaa laajentavaa sci-fiä kuin muutkaan tehostefilmit. Se ettei Cruise osaa aluksi mitään, tekee matkasta vetoavamman, mutta selitys märkäkorvaisuudelle on lähinnä vitsi. Useampi tarinan suuntaa ohjaava selitys luetaan käsikirjoituksesta sen sijaan, että hahmo ja katsoja jakaisivat oivalluksen hetken. Vauhdikkuus paikkaa puutteita ja kritisoin todella vain sitä, ettei viimeisellä näytöksellä ole kykyä nostaa panoksia / täyttää lupauksia. Päiväni murmelina -tyyliin sankari vaikuttaa eräässä vaiheessa kokeneen enemmän kuin on näytetty. Onko hänestä hiljalleen muotoutumassa jotakin oikeasti mielenkiintoista? Sano jotakin fiksua, Tomppa?! Sankarilla ei ole vetoavaa henkilökohtaista kriisiä. Hän aloittaa vitsinä ja kun tarina oikeasti alkaa, muuttuu heti perus-Cruiseksi, joka haastetaan kuin videopelihahmo.

Elokuvamaisuus on monissa peleissä huono juttu, kun pullamössöpelaajalta ei vaadita mitään, ja vastaavasti pelimäisyys voi olla jännää. Tämän leffan kuten myös vaikeiden pelien läpipeluuvideoiden katselu on aitoa pelaamista siinä mielessä, että joku pelaa: otsa hiessä, oppien, epäreiluudelle keskisormea näyttäen, haasteiden pysyessä rajattuina. Jos saavutit hyvän sijoituksen Hearthstonessa ilman nettifoorumeita tai läpäisit Fallout: New Vegasin tappamatta ketään, olet ansainnut tauon ja leffa on paras vaihtoehto.

Yksi lupaava elokuvamainen juttu on se, että viriili otos, jossa tehokas ja tuima naispääosanesittäjä Emily Blunt punnertaa lattiasta, esitetään useampaan kertaan. Tompalla on mielessä vähän muutakin kuin maailmanloppu. Paino sanalla vähän. Löytyy ihmissuhteen alkeet, vähän sci-fi-ideoita, perusideasta kumpuavaa huumoria ja paljon toimintaa ja mikäpä siinä, kun perusidea mahdollistaa materiaalin luovan ja tehokkaan rytmittämisen. Äksöni on hallittua kiihkoilua, jonka koin käyvän vanhaksi vain aivan lopussa. Ufomiehet ovat lonkerometallihyönteisiä, jotka pörisevät epäselvästi syöksyessään päälle, mutta toisaalta Cruise tietää mitä on tulossa. Kaaoottisuus ja määrätietoisuus ovat nautittavassa tasapainossa.

Viimevuotisen Oblivionin tavoin Edge of Tomorrow on jämäkkä ja itsenäinen viihde-elokuva, joka näyttää hyvältä ja koukuttaa vaivatta. Lions for Lambs ja Operaatio Valkyrie taisivat tappaa Cruisen taiteelliset intohimot, mutta hän on Hollywoodin motivoituneimpia viihdyttäjiä, joka melkein aina mm. lukee käsikirjoituksen toisin kuin möllötän-jos-ette-meikkaa-Depp ja kunhan-isomman-asuntovaunun-saan-Smith.