Ender's Game koettelee samaistumiskykyämme. Päähenkilö on älykäs, moraalinen ja määrätietoinen, eikä hän ulise woo-hoo, kun hän onnistuu tavoitteissaan.

Hyönteismäisten avaruusolentojen uhka on torjuttu muttei ohi. Lapsista koulutetaan sotilaita. Nuori Ender Wiggin ei haikaile takaisin hiekkalaatikolle, eikä näe ihmeellisenä sitä, että hänestä saatetaan kouluttaa sotilasjohtaja. Hän on silti aktiivinen sankari, eikä aivopesun uhri. Urheana kuin siviilipalvelusmies hän avaa suunsa havaitessaan koulutusjärjestelmässä epäreiluutta ja epäpätevyyttä. Lapset ovat perinteisesti ärsyttäviä tieteisfilmeissä, mutta Ender vaikuttaa jo nuorena tasapainoisemmalta kuin kapteeni Kirk koskaan. Kiitos tästä kuuluu Asa Butterfieldille (Scorsesen Hugolle), joka myy robottimaisen tehokkaan pojan tuntevana olentona. Ender on vähän niin kuin Jeesus: samaistuttavien virheiden puutteesta huolimatta inhimillinen hemmo.

Romaania Ender's Game pidetään klassikkona ja Yhdysvaltain armeijakin suosittelee sitä. Tuumin toisinaan, onko leffa vähän niin kuin Starship Troopers ilman huumoria ja hihittelin juuri vakavuudelle. Ender kuitenkin on fasismin vastainen hahmo. Leffa kehottaa huomioimaan kokonaisuuden epäitsekkäästi, eikä ryhtymään pahiksia lahtaavaksi hyvikseksi. Aikanaan ituhipit sylkivät päin Vietnamista palaavien sotilaiden naamaa. Sotaa voi vastustaa kypsemminkin, ilman sotilasvastaisuutta. Sota-Jeesus on looginen idoli amerikkalaisille.

Avaruuslaivastoja komennetaan videopelimäisesti. StarCraft II:n pelaajat alkavat hyytyä kauan ennen 30 ikävuotta, joten tarjottu noin lauseen mittainen selitys siitä, miksi komentajaksi tarvitaan nuorta mieltä, ei ainakaan riko typeryysennätystä. Kerronta on lievästi sanoen tehokasta. Ender edistyy 15 minuutissa yhtä paljon kuin Harry Potter yhdessä elokuvassa ja minuutteja on 100 (+ tekstit). Tehokkuudella tarkoitan rajattua tehokkuutta. Olennainen tulee selväksi, eikä esimerkiksi Enderin ja kokeneemman opiskelijan konfliktia tarvitse käsitellä kuin 118 sekuntia, mutta pikakelauksen tunteelta ei vältytä. Lukuisat asiat kuitataan lauseella. Ender vaikuttaa etenevän peruskoulusta sotakorkeakoulun päättökokeeseen syys- ja joululoman välisenä aikana.

Koulutus tapahtuu avaruusasemalla. Tarinan vastine huispaukselle on lasertag ilman painovoimaa. Siinäpä on esimerkki tehokkuudesta, että vaikka nämä osiot ovat toimintaa, yhtälailla ne ovat suvantovaiheita, jollaisille ei muuten olisi aikaa. Toteutus on varsin tyylikästä, joten sitä ehtii ihan fiilistelemään, kun Ender lipuu hetken ilmassa (määrätietoisena; tehden strategisia päätöksiä, edeten elämässä).

Miten avaruusolennot voitettiin ja mitä ne haluavat, siitäkin pälpätetään hetki. Suoraviivaisuudesta huolimatta teemoja ei filmistä puutu, vaan noin 60 minuuttia. Nuorten välille syntyy negatiivisia ja positiivisia tunteita, ok. Enderin ja Harrison Fordin, Ben Kingsleyn ja Viola Davisin näyttelemien kouluttajien välillä on näkemyseroja, hyvä. Kaikki on selvää - ja hätäistä ja painotonta. On erikoista, ellei jopa eksentristä, että tehoste-elokuva on kiinnostunut tarinasta, joka sillä siis on, mutta se että eteenpäin rynnitään harppauksin kielii huonosta itsetunnosta. Hahmojen, tunnelman ja filosofoinnin viehätykseen ei uskota. Jos muu elokuva kulkee tuplanopeudella, huipennus menee jo 10x:n puolelle.

Elokuva on onnistunut traileri pitkälle kirjasarjalle, sillä ajattelin tutustua siihen. Leffa on myös iso floppi. Päivää, hösö hösö hösö, hyvästi iäksi – semmoista on tarjolla. Eipä aika tylsäksi käynyt.