Olen usein kritisoinut X-Men-sarjan sekavaa jatkumoa. X-Men: Days of Future Past on kuin vertauskuva ongelmasta. X-Men: First Class olisi voinut aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta se olikin esiosa, joten sarjalla on yhä oikeus käyttää vanhojakin naamoja. Days of Future Past alkaa heidän tulevaisuudestaan. Kaikki on entistä pahemmin vinksallaan, joten Wolverine lähetetään menneisyyteen korjaamaan tilanne. First Class -ajan hahmoilla on menossa hiljainen vaihe, kun Wolverine saapuu horisemaan, että elämänne on yhdistymässä niin sekavaan elokuvasarjaan, että tarttis tehdä jotakin. Lopputulos on se, että First Class sittenkin on uusi alku...

Selitän taustatarinan kattavammin kuin elokuva tekee. Yritä pysyä mukana. Mutantteja metsästävät Sentinel-robotit keksittiin 70-luvulla. On epäselvää, onko niitä käytetty, mutta X-Men-tiimi sai tietää niistä, sillä X-Men 3:ssa he taistelevat sellaista vastaan simulaatiossa. Noihin aikoihin kehitteillä oli uusia robotteja, jotka kykenevät reagoimaan mutanttivoimiin. Kun X-Men 3:ssa atomeiksi posahtanut Professori X tervehtyi, hän ja Magneto pääsivät jonkun uhan jäljille, kuten he mainitsevat The Wolverinessa. Mitä he tekivätkään, se meni pieleen. Robotit alkoivat lahdata mutantteja ja muitakin. Sota johti Terminator-tyyppiseen tulevaisuuteen. Jossain välissä Ellen Pagen näyttelemä Kitty Gay Pryde, joka osaa tulla kaapista avaamatta ovea, oppi liu'uttamaan mieliä menneisyyteen. Se on raskasta liukujalle. Tarina alkaa, kun Wolverine oivaltaa kestävänsä niinkin rajun tempun, kuin luiskahduksen 70-luvulle.

70-luvulla mutantit antoivat syyn kehittää Sentinel-ohjelmaa eteenpäin: Mystique murhasi robottien keksijän. Se on estettävä. Viha lisää vihaa, väkivalta väkivaltaa. Professori X:n ottosisko Mystique lähestyi Magneton näkemyksiä First Classin lopussa, mutta vasta murha tekee hänestä alkuperäistrilogiasta tutun terroristin. Juoniaukko on täten paikattu, eikä tämä jää ainoaksi paikaksi. Samalla tähän leffaan kehittyy jännitteitä: Mystique on vaarassa ja sielunkin osalta pelastettavissa? Sain komean luuydinorgasmin, kun vanha Professori X lausui pari sanaa "entisestä siskostaan", koska tunnetasolla hyväksyin sen, että alkuperäistrilogiassa professorin ja Mystiquen välit ovat olemattomat "tarkoituksella". Mystique on sarjan ikoneita ilmeisistä syistä, ja nyt kun roolin on perinyt ikäluokkansa ykkönen Jennifer Lawrence, hahmon merkityksen korostaminen on asiallista. Myös Wolverine näyttää persettä tällä kertaa, joten he ovat tasa-arvoisia.

Wolverinen on puhuttava järkeä nuorelle professorille, joka on masentunut. Professorin ja Magneton on keskusteltava riidoistaan. Miksi? En muista, mutta ehkä koska Wolverine ei uskalla yksin puhua Mystiquelle. Elokuva on vahvasti hahmovetoinen. Siinä on järkeä, että ystävät ovat avain kaikkeen, mutta pidemmälle tarinaa ei kannata ajatella. Mutanttien maineen pelastaminen ei ole Wolverinen koko tehtävä, mutta jos se maine yhtään kiinnostaa, en usko että on fiksua hyökätä Pentagoniin ja vapauttaa presidentin murhasta epäilty Magneto.

Itsevarmat otteet peittävät häh-tyyppiset hetket. Bryan Singer on palannut ohjaksiin ja X-Men 2:n tasolle hän nousee: jos tarina on hitusen köykäisempi, toiminta on kehittynyt ja tähtikaarti komistunut. Elementit rimmaavat. Fantastisten juttujen esillä pitäminen tasaisesti mutta hahmojen ehdoilla on oma taiteensa; Spider-Man 2:ssa fantasia ja draama olivat eri osiota, kun uusi Godzilla taas unohti draaman parin lupaavan hetken jälkeen.

Vaikka mutantteja on paljon, ydinporukka menneisyydessä on pieni. Tulevaisuuden tiimi on rakennettu ajatellen sitä, minkälaiset voimat tehostavat toimintaa: tyylikkäin silaus on portaaleja viskova Blink. Supernopea Elohopea menneisyydessä on niin tehokas, että hän voisi ratkaista parikin ongelmaa yksinään. Jos hän irtovitsi onkin, vitsi on mainio ja muun muassa hänen hidastetusta toimintakohtauksestaan leffa tullaan muistamaan.

Ei Singer eri ihminen ole kuin ohjatessaan historiallisen draaman Operaatio Valkyrie tai täyskeijufantasian Jack the Giant Slayer, joille paukautin 2,5 tähteä. Kaikissa näissä elokuvissa on persoonallisia silauksia ja epämääräisyyttä. X-Men sopii Singerin tyyliin parhaiten: perusidea on pöhkö, mutta hän suhtautuu siihen luontevasti, taitaen niin tunteilun kuin huumorinkin. Vaikka Singerin kuvat kankaalle kelpaavat, täydellisessä maailmassa hän tekisi tv-sarjaa näillä näyttelijöillä. Olen kritisoinut X-Men 2:n huipennusta vaisuksi, mutta viime katselulla se maistui asialliselta "tuotantokauden päätökseltä". Ikävää oli se, ettei sivujuonia kuten kosketukseen kykenemättömän typyn ja vanhempiaan järkyttäneen jäbän kuvioita ehditty käsitellä tuotantokauden verran. Nälkäiseksi jätti uutuuskin.



Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa